keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Ensimmäinen soveltava työ, Henkinen voima

Syyskuun 2013 ajaksi meille annettiin hommaksi valmistaa ensimmäinen soveltava työ harjoituksen pohjalta. Työn piti olla valmis kuun loppuun mennessä. Noh, minä ehdin valmistaa kuukauden aikana kaksikin soveltavaa työtä.

Opiskelijoille jaettiin paperit, joissa oli seuraavanlaisia ohjeita soveltavan työn aikaansaamiseksi:

Hopeinen riipus
- Aihe omavalintainen
- Kivi pyöröhiottu
- Yleistä huomioitavaa riipuksessa: käytettävyys (kenelle ja millaiseen käyttötarkoitukseen),
  paino, koko, tasapaino
- Tavoitteet: omaleimainen suunnitelma, työn huolellinen toteutus (sahaukset, viilaukset, kiillotukset, juotokset, istutukset), aikataulu, työvälineiden ja laitteiden oikeanlainen käyttö, materiaalien taloudellinen käyttö, työturvallisuuden huomioiminen työskentelyssä

Suunnittele ja valmista hopeinen riipus perusharjoituksesta saamiesi taitojen pohjalta. Laadi työstäsi esityskuva valitsemallasi tekniikalla värikartongille, itsearviointi, valokuvaus ja työn esittely.

Käytä suunnitelmassasi valitsemiasi kuviointitekniikoita (esim. sahaus, erillispalojen päällejuottaminen).
Kivisarjan pohjaan sahauskuviointi.
Riipuslenkki osaksi korua (sovella em. tekniikoita).


Tästä työstä minulla ei ole luonnoksia olemassa, sillä tein ne mielessäni. Työvaihekuviakaan en näemmä ole tallentanut tietokoneelle, mutta neljä työvaihekuvaa löytyy liimattuna esityskuvastani.

Esityskuva


Korujen valmistuksessa kaikki alkaa aiheen valitsemisella. Minulle aihe tässä työssä oli heti itsestäänselvyys. Henkisyys. Spiritualismi on pitkään kiinnostanut minua ja halusin tämän mielenkiinnon kohteeni tuoda esille korussa. Korun käyttäjänä olisi tekijä itse. Aiheena henkisyys on melkoisen laaja, joten minun piti valita, mitkä seikat tulisivat korussani eniten esille tästä aiheesta, eli mistä seikoista koruni muodostuisi, mitä haluan korulla kertoa muille.

Asioita tuli mieleen melko paljon, joten päätin tehdä listan niistä, ja sitten alkaisin karsimaan epäsopivia seikkoja pois. Pienen pohdintahetken jälkeen päädyin seuraavanlaisiin asioihin, jotka korussa toisin esille: Elämänviisaus, henkisellä tasolla voimakkaita energioita sisältävät värit, rakkaus, henkinen voima, lempivärini, aiheeseen sopiva kivi, herkkyys, intuitio, erilaisuus.

Seuraavaksi aloin suunnitella korun ulkonäköä. Tiesin, että tulen tekemään jonkin verran arkikäyttöön sopivia henkisiä koruja, joten tästä halusin juhlakorun. Se ei saisi olla monimutkainen, vaan yksinkertaisen kaunis ja herkkä kokonaisuus, mutta joka silti toimii varmana katseenvangitsijana. Klassisen pyöreä muoto kiehtoi ja toi mieleen henkisellä tasolla sielun, mutta se tuntui silti liian yksinkertaiselta jo ja ehkä jopa naiivilta vaihtoehdolta korun muodoksi. Ovaali sopisi korun tyyliin paremmin, joten valitsin sen.

Ennen suunnittelutyön jatkamista valitsin kiven. Olin hamstrannut itselleni kiviä sekä opettajilta, että kokeneemmilta opiskelijoilta, ja niitä oli kerääntynyt työkalupakkiini hyvä kokoelma. Kivelle asetin tietyt vaatimukset: sen piti ennenkaikkea olla pyöröhiottu, koska sitä vaadittiin ohjelappusessa. No se karsi jo puolet kivistäni pois. Halusin kiven olevan värikylläinen, sellainen, jossa olisi muutamia eri värivivahteita. Yksivärinen kivi olisi liian tylsä, eikä sopisi korun luonteeseen. Siinä piti olla lempivärisävyni, mutta jos juuri sellaista ei löytyisi, niin lähelle ainakin olisi hyvä päästä. Kiven pitäisi antaa käyttäjälle ja korua katsovalle ajatus henkisestä viisaudesta ja siinä piilevästä voimasta. Päädyin valitsemaan värjätyn jaspiksen. Hieman harmitti, kun kivi oli käsitelty, mutta ei voi mitään. Se oli silti ihana ja juuri sopiva korun kaunistajaksi. Henkisesti voimakkaimpana värinä pidetään violettia. Valitsemassani jaspiksessa on violetin ja roosan sävyjä ja sivusuunnassa halki kiven kulkee vaalea, epäsymmetrinen raita. Kivi on myös muodoltaan epäsymmetrinen. Ulkonäöltään kivi on hauska. Siinä on ikäänkuin salama, joka osuessaan kohteeseensa purkautuu ja levittää sähköisen energiansa ympärilleen. Tämä siis sopii paremmin kuin hyvin kuvaamaan sitä henkistä voimaa.

Kiven ympärille aloin hahmotella korua. Ovaali muoto sopi siihen nätisti. Koska kivessä oli katseltavaa tarpeeksi, en halunnut korupintaan sitten mitään erikoisempaa tehostetta. Pitihän kuitenkin pysyä siinä yksinkertaisuudessa. Materiaalina käyttäisin sterling-hopeaa. Suunnittelin hopeariipusharjoituksen kaltaisen riipuksen. Koska halusin erilaisuutta mukaan ja samalla myös herkkyyttä, piti riipukseen saada sitten jotakin tämänkaltaista. Hopea ei tekisi työtä mitenkään muista eroavaksi. Aikani pohdittuani tätä, alkoi turhauttaa. Ei tullut oikein ideoita mieleen. Kävin listani läpi ja siellä luki avainsanojen joukossa intuitio. Ei sekään auttanut. Sitten kun annoin hetken vain olla ja lakkasin miettimästä riipustyötä, tuli yhtäkkiä päähän ajatus käsityöharrastuksen yhdistämisestä riipukseen.

Erilaisuutta saisin takuuvarmasti keinolla, jota alalla ei yleensä käytetä: yhdistäisin lankaa hopeatyöhön. Virkkaamalla jonkin korun osan, tekisin siitä uniikin. Suunnittelin lankahörhellystä koko riipuksen ympäri. Tämä tekisi työstä omaleimaisen.

Ryhdyin valmistamaan riipusta. Ensimmäiseksi piti sulattaa hieman matskua.


kurkistusreikä

Sulatus meni muuten hyvin, mutta kaatovaiheessa tuli pieni katko, joka ilmenee tuollaisena reikänä ja repeämänä valmiissa levyssä. Tästä sai kuitenkin valssattua ihan kohtuuhyvää levymatskua. 0,8mm levystä sahasin ovaalin muotoisen, noin 4mm leveän riipuspohjan, jonka hehkutin ja tunkin päällä taoin puolipyöreäksi. Viilasin pinnan tasaiseksi ja filssasin sen 240 ja 1200 papereilla.

Kivi-istukkaa varten valssasin 0,6mm levynpalan, josta sahailin reunan ja pohja-aihion. Istukan reunaan varasin hyvin korkeutta, sillä istukka tulisi hieman uppoamaan riipuksen nurjalle puolelle. Korkeutta reunalle tuli nelisen milliä. Juotin reunan ja naputtelin sen kivelle sopivaksi. Tähän meni hieman odotettua kauemmin aikaa, koska kiven epäsymmetrisyys. Kun kivi mahtui ongelmitta reunansa sisään, jätin sen odottamaan myöhempää käsittelyä ja siirryin kivi-istukan pohjan kuviointiin. Ohjeissa käskettiin tehdä kuvioidut valoaukot, joten mietin hetken, millainen valoaukko sopisi riipukselle. Halusin rakkauden esiintyvän korussa, ja mikäs sen paremmin rakkautta kuvaa kuin se tavanomainen sydänkuvio. Piirsin ison sydämen pohjaan ja sahasin sen auki. Tämän jälkeen juotin tasoittamani reuna-aihion pohjan päälle, sahasin ylimääräisen materiaalin pois, viilasin ja filssasin istukan. Sitten piirsin istukan ääriviivat riipuspohjan keskelle ja sahasin aukon istukkaa varten. Viilailin reunat ja välillä sovittelin istukkaa reikään ja hetken viilailtuani reikää isommaksi, sain istukan lopulta mahtumaan siihen. Juotos onnistui ilman hienpisaraakaan, eikä rakojakaan jäänyt ulkopuolelle. Viilasin ylimääräistä korkeutta pois ja innostuinkin viilaamaan melko reippaasti. Onneksi siihen sentään jäi sen verran reunaa, että kiven sai pysymään sen puristuksessa kiinni. Tämän onnettoman reunan viilasin vielä ohuemmaksi, jotta metallin saisi taipumaan helpommin istutustyön aikana kiven ympärille.

Seuraavaksi hain opettajalta valmiin, ohuen renkaan ja juotin sen kiinni riipuksen yläosaan.
Sitten piti tehdä riipuslenkki. Ohjeiden mukaan sen oli hyvä olla osa riipusta. Nojaa.. päätin tehdä ihan tavallisen, mitäänsanomattoman riipuslenkin, joka tavallaan sopi riipuspohjan kanssa yhteen. Tätä varten otin kätköistäni ohuempaa levymatskua, muistaakseni 0,4mm vahvuista, ja piirsin sen pintaan n.10mm pitkän soiron, jonka keskiosa oli 3,5mm leveä ja kapeni päitä kohti mentäessä. Toinen päistä oli vielä toista kapeampi. Sahasin soiron, hehkutin sen, leimasin ja muotoilin pyöröpihtejä ja lattapihtejä apunakäyttäen. Taivutin riipuslenkin kapeamman pään kohti nurjaa puolta ja pujotin sen ohuen renkaan varaan. Kokeilin riipuslenkin liikkuvuutta ja hieman se oli jäykkä. Taivutin riipuslenkkiä suoremmaksi ja kokeilin uudelleen. Nyt se liikkui jo paremmin, muttei liikaa. Sitten tuli vastaan monien aloittelijoiden kauhistus, riipuslenkin juottaminen. Siinä nimittäin tahtoo sulaa nopeasti se pikkuinen rengas, jonka varassa riipus riipuslenkkeineen roikkuu. Tätä piti varoa. Sain taiteiltua riipuslenkin haluamaani asentoon, jossa ei renkaaseen aiheutuisi liikaa haittaa lämmön vaikutuksista. Juotos onnistui hienosti. Ei muuta kuin työ happoon ja sitten viilaamaan ylimääräisiä jälkiä pois.

Sitten piti miettiä, miten saisin yhdistetyksi lankaa työhön. Pitsille piti tehdä jonkinlainen kehä, jonka ympärille sen voisi virkata. Kun lankaa olisi koko kehän ympärillä, se reunustaisi samalla koko riipusta. Kehän olisi hyvä olla irti riipuspohjasta, että keskuskivi korostuisi. Minulla oli vielä jäljellä jämiä 0,8mm levystä. Piirsin tähän ovaalin muodon ja sen sisään pienemmän samanlaisen muodon ja sahasin kehän. Aikaansaadulle kehälle tuli viilausten jälkeen leveyttä nelisen milliä. Seuraava vaihe kulutti hieman enemmän aivosoluja miettimiseen. Piti saada kehä koholle riipuksesta niin, että sen ympärille voisi virkata pitsin. Kehä piti juottaa jonkinsortin tappien varaan. Tärkeää oli, että kehä oli tarpeeksi koholla, jotta sen ja riipuksen välistä mahtuisi virkkuukoukku. 
Porasin ensimmäiseksi kehään millisellä poranterällä neljä reikää tappeja varten. Seuraavaksi hain opettajilta millistä valmislankaa pienen pätkän, josta tekisin tapit. Tapeille varasin pituutta 4,8mm. Sahasin ne ja viilasin määrämittaan. Hieman piti tappien toista päätä viilata neulaviilalla ohuemmaksi, että ne mahtuivat rei´istä. Juotin tapit reikiinsä. Tämän reikäsysteemin tein siksi, että tapit olisivat varmasti suorassa työssä. Yhtä tappia lämmitin liikaa ja se meni hieman vinoon, muttei se näy valmiista työstä, sillä pitsi peittää kehän tappeineen. Seuraavaksi juotin tapillisen kehikon kiinni riipuspohjaan pihtilankaa apunakäyttäen. Lämmitin työtä ihan liikaa, sillä ohut hopeakehä lähti vahingossa skrymppaantumaan yläosastaan. Tätä en kuitenkaan korjannut, sillä tiesin vahingon peittyvän langan alle.

Sitten piti istuttaa kivi. Tämä hoitui perus umpi-istutuksella. Viilailin isoimpia kolhuja työstä pois, filssasin kahdella eri karkeudella sen ja kiillotin työn. Kiillotus olisi voinut mennä paremminkin, mutta annoin kuitenkin olla.

Kun kaikki juotostyöt, filssaukset ja kiillotukset oli tehty, niin etsin käsiini äidin lankavarastosta kauniin vaalean violetin virkkauslangan ja aloin virkata ketjusilmukkajonoa kokeeksi kehään. Koukku mahtui koukkaamaan kehän alapuolelta hyvin ja lankakin kulki työssä ongelmitta. Tein ketjusilmukkajonoja, jotka yhdistin aina yhdellä isolla silmukalla pitsikehään. Tein jonoja melko monta, niin että riipus näytti lopulta edestäpäin katsottuna tiheäterälehtiseltä kukalta. Tämän jälkeen päättelin virkkuutyön ja riipustyö oli valmis.

Kuvasin valmiin riipuksen, valitsin vaalean violetin värikartongin, jolle piirsin värikynillä kuvan riipuksesta ja kirjoitin sen alle tietoja työstä. Liimasin kartonkiin myös muutaman työvaihekuvan selventämään työprosessia.

Itsearvioinnissa en antanut oikein itselleni armoa. Työ ei ollut lähelläkään täydellistä, niin kuin korun pitäisi olla. Tämä riipus oli juuri ja juuri mielestäni hyväksi luokiteltava kyhäelmä. Herkkä ja kaunis siitä tuli loppupeleissä, niin kuin oli ajatuskin, mutta ehkä se pitsikehä vain vaivasi ongelmineen mieltä. Plus sitten vielä sekin, että unohdin tyystin kaunistella riipuksen taustapuolen ennen pitsikehän juottamista. Se jäi ikävän näköiseksi. No, lohduttaa sentään se, että se on työn nurja puoli, ei kukaan halua katsella korua kauheasti nurjalta puolelta. Eniten naarmuja nurjaan puoleen teki virkkuukoukku.

Koru on tasapainossa, eli riipuslenkki on oikealla kohdalla, riipus on kevyt (vain 7g) ja erikoinen ulkonäöltään. Kiire ei tullut missään vaiheessa, enkä muutenkaan stressannut tämän työn kanssa missään vaiheessa pahemmin. Kokonaisuutena oli helppo homma, ja ehkä toisin tekisin tuon pitsikehän ja kiinnittäisin huomiota enemmän pintojen viimeistelyyn. Tein riipuksen oikeanlaisilla työmenetelmillä, ja materiaalia kulutin aika vähän, joten hävikkiä ei paljoa syntynyt. Jos joitakin hieman mietityttää korun puhtaanapysyminen, niin myönnän, etten ollut sitä seikkaa miettinyt lainkaan työtä tehdessäni. Tottakai lanka likaantuu käytössä, mutta niinhän koruille yleensäkin tapahtuu, kun niitä käytetään, eli ne likaantuvat. Joku kysyi kerran, että miten on tuon puhtaanapidon laita. Itse ihmettelin, kun hän ehdotti, että lanka olisi hyvä saada irti työstä, mutta miksi ihmeessä? Yhtälailla korun lankoineen voi pestä, kuin minkä tahansa muunkin korun, ei se vaadi mitään osien irroittamista.. höh, ihme ehdotuksia. Hopeaosat voi kiillottaa, kunhan langat suojaa jotenkin, mutta vaikka ne nyt mustiksi muuttuisi kiillotettaessa, niin yhä edelleen korun voi pestä. :)

Tästä hommasta opin sen, että hyvin suunniteltu työ on puoliksi tehty. Pitää paikkansa. Tähän loppuun vielä hieman kuvia.





sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Sormus ja umpi-istutus

Heti alkuun täytyy pahoitella työvaihekuvien puuttumista. En ollut hommannut kameraa vielä tässä vaiheessa. Joten piti taas tehdä kuten jo pari kertaa aiemmin, eli ottaa kynä käteen ja piirrellä työvaihekuvat.

Homman nimi oli seuraavanlainen: Sormus umpi-istutuksella.

Tämän tehtävän tarkoituksena oli perehdyttää opiskelija paremmin perus umpi-istutuksen haasteisiin, että jatkossa se sitten onnistuisi ongelmitta, ja hallussamme olisi edes se (ehkäpä) kaikista helpoin kivenistutustapa, jos ei muuta. :D

Sormustyö siksi, koska sen rungon pyöreä muoto antoi uutta oppia kivi-istukan muotoilussa ja korun osien yhteen sovittamisessa.


Hieman työvaiheista
Aloitimme kiven valitsemisella. Pysyin edelleen jaspisbreksia- linjalla ja päätin tehdä sormuksen samaa sarjaa hopeariipuksen kanssa. Kivet olivat pyöreitä tällä kertaa ja osa oli päältään litteitä. Oma kiveni oli 4mm korkea ja halkaisijaltaan 10mm. Kivivaihtoehtoja oli silloin vielä runsaasti, mutta ne olivat omaan silmääni melko mitättömiä väreiltään. Esimerkiksi hematiittia oli paljon tarjolla, mutta viimeiseksi ottaisin sen (Anteeksi teille, jotka rakastatte hematiittia). Se on ulkonäöltään metallinhohtoinen kivi, ja pyöröhiottuna muistuttaa aivan sulaa hopeapisaraa. Sitten tarjolla oli paljon läpikuultavia, värillisiä kiviä. Silti jaspisbreksia veti puoleensa ehkä eniten sen vastavärien vuoksi.

Selvä. Nyt on kivi. Sitten hopeaan käsiksi. Edellisestä työstä oli jäänyt matskua jäljelle ja siitä sai hyvin valssattua sopivan aihion sormusrunkoa varten. Rungon piti olla 0,8mm paksu valmiissa työssä, ja teinkin heti alussa tyhmästi ja valssasin sitten matskun tavoitepaksuuteen. Huomasin vasta lopussa, että eihän siinä sitten tietenkään viilaus ja filssausvaraa ollut.

Sormusaihiolle laskin mittaa 56mm pyöristettynä (sormen ympärysmitta 17,5mm x pii, eli 3,14 + 1mm pelivara). Rungon piti olla jonkin verran kiven kohdalta leveämpi, joten otin pelivaraa mukaan vielä pari milliä lisää.

Sormusrungon mitat saatuani, piirsin ne paperille ja sitten laskin kiven istukan mitat. Aihion pituus tulisi olemaan 31mm ja leveys 5mm. Paksuutta saisi olla 0,5mm. Leikkasin valssaamastani levystä soiron, jonka valssasin vielä ohuemmaksi, tuohon 0,5 milliin. Jep. Jälleen unohdin viilausvaran. Viilasin soiron toisen reunan ja pään suoriski ja merkkasin sahausviivat. Sahailin soiron lähelle tavoitemittoja, viilasin reunat ja pään suoriksi. Hehkutus ja aihion pyöristys pikkusormusrautaa ja vasaraa apunakäyttäen. Tämän jälkeen naputtelin aihion päät toisiaan vasten ruuvipuristimen pidellessä tiukasti aihiota paikoillaan, ja sitten juotin sauman umpeen. Hapotuksen ja kratsauksen jälkeen viilasin istukan suoraksi ja kokeilin kiveä sen sisään. No eihän se sinne mahtunut. Piti naputella istukkaa hieman suuremmaksi, ja sitten kivi mahtui sinne ongelmitta. Viilasin ja tein kahdella eri karkeudella istukkaan filssipinnan.

Mittasin kivi-istukan halkaisijan, joka oli 11mm. Tämän mitan mukaan piirsin harpilla ympyrän aiemmin piirtämäni sormusrungon keskelle. Runkopiirustus oli hieman liian kapea keskeltä ja lisäsin siihen leveyttä. Piirustuksen mittojen mukaan aloin työstää levymatskusta runkoa. Sahasin aihion, hehkutin sen ja löin leimat vinoon. Parin kirosanan saattelemana menin juottamaan kaksi leimaa umpeen. Hapotuksen, viilauksen ja filssauksen jälkeen yritin uudelleen ja kiitos pienen apuviivan, leimat menivät suoraan. Sitten sormusaihio piti pyöristää tukin päällä ja naputella päät yhteen juotosta varten. Se juotos ei mennytkään ihan täysin nappiin, mutten uskaltanut mennä sörkkimään sitä sen enempää. Kyllä sauma pysyi kiinni, mutta siihen jäi hyvin pieniä rakoja. No ei mitään. Eteenpäin. Sormusrunko piti viilata ja parilla eri filssipaperilla hioin siihen hienon pinnan ennen kiillotusta. Sormuksen sisäpinnan filssasin kolmella eri karkeudella ja jätin sen lopulta sitten filssipinnalle.

Vähän kuvaa alaspäin kapenevasta mallista

Seuraavaksi tein pienemmän version kivi-istukasta ja tästä syntyi kivelle korokepala istukan sisään. Korokepala nostaisi kiveä pari milliä valmiin sormusrungon pinnasta. Juotin palan kiinni ja tasoitin viilaamalla pohjan.

Sitten viilasin istukan pohjan koveraksi puolipyöreällä viilalla siten, että se sopi täydellisesti sormusrungon pintaan. Juottamisvaiheessa oli hieman ongelmia, kun sai tehdä hieman virityksiä pihdeillä ja skamolexin paloilla, jotta istukan sai pysymään aloillaan tismalleen sormuksen keskellä juottamisen ajan. Saumaan jäi pienen pieniä rakoja, enkä saanut niitä enää peitettyä uusiksi, joten annoin rakojen olla, etten pilaisi työtä kokonaan. Happokylvyn jälkeen viilasin juotoksen jäljet pois.

Sitten tuli eteen kiven istutus. Se sujui melko hyvin ja jäi suoraan istukkaan. Naputtelusta ei aiheutunut suurempia vahinkoja materiaalin pintaan. Viila ja filssikapulat hoitivat nekin jäljet pois mitä siitä syntyi.

Kiillotus sujui hyvin muuten, mutta työn pintaan syntyi tummentumia, jotka aiheutuvat liiallisesta kuumuudesta. Se taas syntyy kitkasta, jonka kiillotuskone aiheuttaa. Ei siis kannata painaa liikaa eikä pitää työtä laikkaa vasten liian kauan. Meille sanottiin jossakin vaiheessa, että tummentumat olisivat hienohopeaa, joka kiillotuksessa nousee lämmön johdosta työn pintaan, mutta myöhemmin kuulin kuitenkin jonkun sanovan ettei asian laita ole todellakaan niin. Se on todellisuudessa kitkan aiheuttama hopean palamisjälki, jonka saa aineilla hetkellisesti piiloon, mutta filssaamalla kokonaan pois. Toki hienohopea näyttäytyy samankaltaisena jälkenä, jonka saa vain filssaamalla poistetuksi työstä.

Aina ei kiillotus mene nappiin. Melko usein työhön jää joitain naarmuja, jotka on vain saatava pois filssaamalla työ hyvin. Kiillotin ja filssasin työni ainakin kolmesti ennen kuin olin tarpeeksi tyytyväinen tulokseen. Filssasin myös sormuksen sisäpintaa vielä, josta aiheutui osittainen leimojen häviäminen. Olisi pitänyt lyödä ne syvempään.

Tällälailla. Komiat leimat lähes poisfilssattuina. :D

Työ sai arvosanaksi kakkosen. Meillä arviointiasteikko on ykkösestä kolmoseen. Olen tyytyväinen kyseiseen numeroon ja kolmonen olisi ollut kyllä ihan liikaakin, sillä kuitenkin työssä oli niin paljon virheitä, jotka huomasi selvästi.

Työ opetti ainakin hallitsemaan umpi-istutuksen. Kokonaisuudessaan tämänkaltainen sormus on helppo projekti toteuttaa.

Jos työn tekisi uusiksi, mitä tekisit toisin? - Kaiken oikeastaan. Säästän tämän sormuksen, koska näissä töissä näkyy aina kehittyminen parempaan suuntaan.

Tällaista tällä kertaa. :) Ensi kerralla taas jotakin uutta.


Valmis sormus umpi-istukalla

torstai 15. tammikuuta 2015

Hopeariipus nimeltään Verenpisarat

Pian hopeasormusten valmistuksen jälkeen siirryttiin seuraavaan hommaan, jonka nimi oli hopeariipus. Siinä oli tarkoitus opetella muodonhakua, juottamista, kivenistutustekniikka, riipuslenkin valmistus sekä kiillottamista. Työ on hyvin yksinkertainen koruna. Sen karuus ja pelkistetty ulkonäkö jossakin määrin myös kiehtoo.

Hieman työvaihekuvia piirrettynä.




Aivan ensimmäiseksi kävimme opettajamme kanssa läpi materiaalin sulatusprosessin. Käytössämme olevaa materiaalia ei mene periaatteessa lainkaan hukkaan, sillä töistä jäävät ylimääräiset matskut voi sulattaa uudelleen tanko-, tai levymateriaaliksi. Viilauksesta syntyvä hieno puru täytyy "suodattaa" muusta roskasta puhtaaksi, jonka jälkeen senkin voi sulattaa. Sulatusharjoitukseen saimme opettajaltamme pienen määrän hopeamatskua, joka jokaisen piti itse sulattaa. Tästä materiaalista sitten aloimme työstää hopeariipuksiamme, mikäli materiaali oli sulanut ja muotoutunut hyvin. Jos siihen oli syntynyt ilmakuplia tai muita sulatusvirheitä, piti materiaali sulattaa uudelleen paremmaksi. Hyvässä materiaalissa ei ole ilmakuplia eikä sisäistä materiaalirikkoa. Valmiista korutöistä sen verran, että ne voi arvioinnin jälkeen luovuttaa opettajalle, ostaa itselleen, tai muille vaikkapa lahjaksi, tai ne voi sulattaa uudelleen. Hopea ei tykkää pahaa, vaikka sen sulattaisi uudelleen useitakin kertoja. Hopean sulatuksesta on paremmin selvitystä omalla sivullaan (Erilaisia menetelmiä) tässä blogissa.

Kuten arvata saattaa, sulatus ei heti onnistunut. Ei ainakaan tämän opiskelijan kohdalla. Levymateriaalia piti sulattaa, ja tottahan siitä epätasainen tuli. Jännitin kovasti sulatusta, ja ujona tyyppinä minua hieman jopa ahdisti tehdä kyseinen homma useiden uteliaiden silmäparien edessä. Tulos oli rösöinen ja uurteinen hopeapala levymuotin pohjalla. Ja ei muuta kuin uutta yritystä. Annoin toki muiden kokeilla sulatusta ennen uusintakierrostani, jonka toivoin olevan vähemmän mielenkiintoinen yleisölle, mutta turhaan, siinä sitä katseltiin, kun sulatin uudelleen hopeapalaani. Olisin toivonut ensimmäisen sulatusharjoituksemme tehtävän tankomuottiin, sillä hopeatanko on helpompi sulatuksen suhteen kuin levymatsku. Tangossa ei ole niin leveää pintaa tietenkään kuin levyssä, joten tankoon ei tule niin helposti reikiä. (Reiät syntyvät sulan materiaalin kaatovaiheessa muottiin. Mikäli kaato on vähänkin katkonainen, se synnyttää heti ilmakuplia ja reikiä muottiin valuvaan materiaaliin. Uurteet johtuvat myös epätasaisesta ja/tai katkonaisesta kaadosta.) Mutta toki tangonkin sisään saa materiaalirikkoa aikaiseksi. Tämä tulee vain helpommin tehtyä levymuotin kanssa. Huokoiseen sulatettuun matskuun voi olla syynä sekin, että materiaali on vain ollut heikkoa eikä täysin puhdasta siltä osin.
Viimein sain tyydyttävän hopealevyn aikaiseksi. Uurteinen sekin oli, mutta sai siitä sentään jotakin tehtyä.


Tuon näköisen levyn lopulta hyväksyin jatkotyöstettäväksi.

Levy vietiin hetkeksi rikkihappoon, jossa levyn pintaan sulatuksesta jääneet booraksijäämät (suoja-aine, lasitetta, joka suojaa sulanutta metallia hapettumiselta.) liukenevat pois. Jatkotyöstöä ajatellen booraksia ei saa jäädä metallin pintaan, sillä lasinkovana aineena se jättää hajotessaan jäljet valssin telojen pintaan ja saa se aikaan myös rumaa jälkeä viiloihin. Juotosnesteestä jää juottamisen jälkeen työn pintaan boorihapon ja kuona-aineiden seosta, joka on myös lasinkovaa ja hajottaa työkalujen pinnat, ja tämän vuoksi juotetut kappaleet viedään aina ennen seuraavia työvaiheita rikkihappoon hetkeksi. Hapotuksen jälkeen huuhtelin ja kratsasin levyn vaalean pinnan puhtaaksi.
Levystä piti viilata terävät sulatusjämät pois, etteivät ne vaurioittaisi konevalssin teloja. Tämän jälkeen tartuin lehtisahaan ja sahasin levyn kahteen osaan. Noin puolet levystä otin riipustyötä varten ja toiset puolet laitoin työkalupakkiin odottamaan myöhempää käyttöä.
Opettajan ohjaamana valssasin levynpalani 1mm paksuuteen.
Tässä vaiheessa kävin hakemassa opettajalta kiven työtä varten. Kivet olivat ovaalin muotoisia ja sileäpintaisia. Tämänkaltaisia pyöreään ja sileään muotoon muotoiltuja kiviä kutsutaan pyöröhiotuiksi kiviksi. "Timantin näköiset", monisärmäiset kivet ovat viistehiottuja. Koululla on paljon kubikkeja, eli cubic zirkonioita, jotka ovat synteettisiä, aidon zirkonin ja timantin koneellisesti valmistettuja jäljitelmiä. Niissä on kaunis, aidontuntuinen loiste ja väriskaala on monipuolinen. Lisäksi kubikit ovat halpoja ja käytössä kestäviä kiviä. Korua tehtäessä kubikit kestävät lämpöä jonkin verran, joitakin mietoja kemikaaleja, vettä, hieman hankausta, eivätkä hajoa tai mene säröille mikäli tipahtavat lattialle. Näiden vuoksi osastomme on hankkinut erityisesti näitä kiviä. Kyllä sieltä muitakin löytyy, muttei mitään kovin herkkiä ja vaativia kiviä. Toisilta oppilailta voi myös ostaa kiviä ja muita materiaaleja. Itse olen hommannut jonkin verran erilaisia kiviä opettajien kivivaraston lisäksi eräältä kokeneemmalta opiskelijalta, jolta ostin myös erittäin kauniita korurasioita lahjarasioiksi.

Valitsin opettajan pienehköstä kivivalikoimasta verenpunaisen jaspiksen, jossa on tummia juovia. Kivi on pituudeltaan 17mm, leveimmältä kohdaltaan 12,5mm, ja paksuudeltaan 5mm. Kiveä tutkiessani keksin riipukselle nimen; verenpisarat.
Sanotaan, että kivillä olisi erilaisia energioita. Jaspiksella niitä on runsaanpuoleisesti.
Jaspis tunnetaan turvallisena, suojaavana ja hoivaavana kivenä, joka maadoittaa, rauhoittaa, poistaa ylimääräistä energiaa ja tasoittaa negatiivisia tunteita, kohottaa mielialaa ja tunnelmaa, antaa suojaa ja rohkeutta, tuo helpotusta stressiin ja antaa ymmärrystä vaikeisiin tilanteisiin. Jaspis vahvistaa kantajansa rajoja.
Jaspiksen nimi tarkoittaa "pilkullista kiveä" ja nimi juontuu latinan sanasta "iaspis". Horoskooppimerkeistä skorpionin onnenkivi.
Kiven laitoin syrjään ja jatkoin levyni kanssa leikkimistä. Minulla siis oli millinen hopealaatta, josta seuraavaksi aloin työstää kivi-istukkaa. Istukkasarjaan kuuluu pohja ja kehä. Kivenistutustekniikkana tuli käyttää umpi-istutusta. Nimi tulee umpinaisesta kivikehästä, joka pakotetaan tiukkaan kiven ympärille pitämään se kiinni ja liikkumattomana korussa. Tämän lisäksi nimi tarkoittaa umpinaista istutustapaa, joka ei sinällään ole koristeellinen, vaan päinvastoin hyvinkin vaatimaton ulkonäöllisesti. Istutustapaa voidaan käyttää koruissa, joiden kivet ovat pyöreitä ja tasapohjaisia, koruissa, joiden ulkonäköä ei haluta/ei tarvitse korostaa välttämättä kivi-istukoilla ja koruissa, joihin umpi-istukka sopii vaatimattoman ulkonäkönsä puolesta. Erilaisilla kivenistutustekniikoilla saadaan koruun hyvinkin erilaisia ulkonäköpiirteitä. Umpi-istukka on melko arkinen, ja sopii siksi arkikäyttöisten korujen kiville istukkatyypeiksi.

Istukan tekemisen aloitin kivikehän valmistamisella. Leikkasin ensin hopealaatasta soiron, jonka menin valssaamaan käsivalssilla 0,6mm vahvuuteen. Tasoitin soiron toisen pään viilaamalla ja samoin tein sen toiselle sivulle. Viilausjäljen tasaisuuden tarkistin tasoraudan päällä. Jos korun keskeneräisiin osiin on saatava suora sivu ja kulma, voi tasaisuuden katsoa myös suorakulmalla. Viilasin soirolle leveyttä 3mm. Seuraavaksi laskin, paljonko kivikehälle piti varata pituutta. Kiven muoto määrää pituuden suikaleelle. Pyöreälle kivelle saadaan oikean mittainen kehä seuraavalla laskukaavalla: kiven halkaisija x 3 + 1mm pelivara. Eli selvennettynä, jos kiven halkaisija on esim. 12mm, se kerrotaan kolmella ja siitä saadaan 36mm. Tuohon tulokseen lisätään millin pelivara ja lopputulokseksi saadaan siis 37mm. Ilman tuota pelivaraa aihiosta voi tulla liian pieni. Ovaalille kivelle laskukaava on hieman toisenlainen: 2x pituus + leveys + 1mm pelivara. Valitsemani kiven kehälle sain laskettua tulokseksi 47,5mm. Leikkasin soiron tuohon pituuteen, hehkutin sen varovasti, pyöristin sitä tukin päällä naputtelemalla ja kun soiron päät osoittivat jo hieman toisiaan kohti, menin kiinnittämään työn ruuvipuristimeen ja naputtelin päät täysin toisiaan vasten. Tässä vaiheessa kehä ei todellakaan ole pyöreä, eikä ole tarkoituskaan. Pyöristäminen tulee vasta juottamisen jälkeen. No sitten juotin sauman umpeen kolmosjuotteella ja hapotuksen jälkeen alkoi pyöristys.
Kehäkyhäelmän laitoin sormuspinnan ympärille pyöristystä varten. Jos kivikehä on tässä vaiheessa ahdas pinnaan, sitä voi naputella pyöreämpään muotoon tukin päällä, jolloin se sitten mahtuu pinnaan. Kultasepänvasaroita on opiskelijalla työkalupakissa vakivarusteina kahta eri kokoa. Valitsin niistä isomman (eikä sekään silti mikään oikeasti iso työkalu ole) ja aloin naputella pyöreyttä kivikehälle. Pyöristettäessä kivi-istukoiden kehiä ja mitä tahansa korun osaa, josta pitäisi tulla pyöreä, aihiota pitää vähän väliä kääntää ympäri, että siitä saa symmetrisen, sormuspinna kun on kartiomainen muodoltaan. Jos kääntämistä ei tee, tulee aihiosta toiselta puolelta leveämpi ja saattaa juotettu saumakin siinä pettää ja revetä. Kääntämistä ei tietenkään tehdä kuitenkaan silloin, jos istutettavan kiven muoto on sellainen, että se vaatii kartiomaisen umpi-istukan.
Haasteena kivikehän naputtelussa oli se, että minun kiveni oli muodoltaan ovaali, eikä pyöreä. Kehää piti siis pääasiassa naputella vain ylä- ja alapäistä, jotta siitä saisi tarvittavan muodon aikaiseksi. Mutta miten saa selville, mikä olisi se ylä- tai alapää aihiossa? Se on helppoa. Sauma määrää paikat. Saumat asetetaan aina korun osissa mahdollisimman "alas", tai sitten jos suinkin mahdollista, korun nurjalle puolelle. Aloin sitten naputtelemaan kaarevuutta varovaisesti sauman kohdalta ja sen vastakkaiselta puolelta. Välillä piti muotoa hakea kehän keskivaiheiltakin, koska ovaali muoto on kuitenkin sivuilta hieman myös kupera. Naputtelu aloittelijalta vei jonkin aikaa, mutta lopulta sain kehästä haluamani näköisen. Umpi-istukan pitää olla kivelle sellainen, että kivi menee helposti kehän läpi takertelematta seinämiin, mutta liian löysäkään ei saa olla, eli tyhjää tilaa ei saisi jättää.
Kivi-istukan reunojen valmistuttua siirryin valmistelemaan sille pohjaa. Kivellä pitää aina olla valoaukko, jotta se saa valoa ja sen värisävyjen loisto, eli tuli pääsee oikeuksiinsa. Valitsemani jaspiksen verenpunainen väri toi mieleen verenpisaran, joita suunnittelin sitten kaksi valoaukoiksi pohjaan. Pohja oli helppo tehdä. Piti ensin valssata pieni pala millistä hopealevyä 0,8mm vahvuuteen. Tämän palan pintaan piirrotin kivikehän siluetin. Kehäsiluetin sisään piirsin suunnittelemani pisarakuviot. Seuraavaksi pisarakuviot piti sahata auki. Tätä varten löin tasoraudan päällä kumpaankin kuvioon pistepuikkoa ja vasaraa apuna käyttäen pisteet, jotka auttavat läpireiän poraamisessa ohjaten poranterän poraamaan reiän oikeaan kohtaan. Jos pistettä ei tee, poranterä saattaa liikahtaa väärään kohtaan, tai napsahtaa poikki painautuessaan liukasta metallipintaa vasten. Ennen poraamista pyörivään terään voi ja kannattaa sipaista hieman kynttilää, joka vähentää kitkan vaikutuksia. Porasin reiät sahanterää varten, ja sahasin sitten kuviot auki. Seuraavaksi leikkasin pohjan niin, että jätin ylimääräistä reunaa siluetin ulkopuolelle pari milliä juotosta varten. Kivikehän juottaminen pohjan päälle tapahtui niin, että asetin kehän merkkaamaani kohtaan, sivelin ulkosyrjän juotosnesteellä, asetin kehän ympärille neljä pienen pientä kolmosjuotteen palaa ja aloin lämmittää molempia aihioita tasaisesti. Juotosnesteen kuohahtamisen jälkeen asettelin juotospalaset takaisin paikoilleen, koska ne olivat kuohahtamisen aikana hieman poukkoilleet paikoiltaan. Siirryin lämmittämään paremmin juotettavaa kohtaa, eli kehän alareunaa. Juottaminen onnistui hyvin, kun sulattelin juotospalaset yksitellen. Sitten kyhäelmä piti viedä happoon ja muutaman minuutin päästä kratsauksen jälkeen sahasin ylimääräisen reunan pois. Viilasin reunan tasaiseksi ja filssasin pinnasta viilausjäljet pois kahdella eri filssipaperilla. Karkeampi oli 240 ja hienompijakoisempi 1200.

Seuraavaksi piti valmistaa ovaalin muotoinen, kupera riipusrunko, eli korun "päälevy". Valssasin ensin 0,5mm hopealevyn palan käsivalssilla. Piirsin piirtopuikolla hopealaatan pintaan kivikehän ääriviivat ja sitten hahmottelin sen ympärille 10mm joka suuntaan yhtä leveän ovaalin muotoisen kehän, josta tulisi itse riipusrunko. Sahasin aihion ja hehkutin sen. Tämän jälkeen porasin reiän keskelle aihiota, ja sitten menin lätyskäni kanssa tukin luo, valitsin pyöreäpäisen vasaran ja aloin naputella aihiota kuperaksi tukissa olevan kolon päällä. Kun muotoa oli tullut hieman, piti lopullinen kuperuus pakottaa ison punsselin päällä, jotta aihiosta saisi kauttaaltaan symmetrisen. Kun muoto oli saatu riipusrunkoon, sen reunat tuli viilata tasaisiksi. Viilauksen jälkeen sahasin keskellä olevan merkin sisäpuolelta rungon auki ja viilasin sen sisäreunat. Filssasin lopuksi riipusrungon kahdella eri karkeudella.

Sitten tuli eteen riipustyön haastavin vaihe, eli kivi-istukan juottaminen riipusrunkoon. Kupera runko piti tukea skamolexin paloilla, jotta se pysyisi aloillaan juottamisen ajan. Lisäksi kivi-istukka piti saada tasapainoon korun rungon kanssa, niin ettei se olisi vinossa, kun ulkonäköä tarkastelee jälkeenpäin. Asettelu vei hieman aikaa, mutta lopulta sain samankokoisilla pienillä skamolexin paloilla osat kohdilleen. Juotin siis kivikehän nurjalta puolelta runkoon. Juottamisen jälkeen huomasin, että istukan toiselle puolelle jäi selvä rako. Osien sahaamisessa ja viilaamisessa oli siis tapahtunut pientä epätasaisuutta. Ongelman sai ratkaistua juottamalla. Sivelin raon juotosnesteellä, asettelin ison juotospalan paikoilleen ja juotin raon umpeen. Se onnistui kerrasta.

Saatuani kivi-istukan paikoilleen, aloin työstää riipukselle pohjalevyä. Minulla oli tallessa jämät 0,5mm levystä ja sitten löytyi 0,6mm ja 0,8mm levymatskua. Valitsin kahdesta jälkimmäisestä ohuemman, eli tuon 0,6mm matskun.
Piirsin levyn pintaan piirtopuikolla riipusrungon ääriviivat ja sahasin aihion noin millin päästä merkkaamani viivan ulkopuolelta, jotta siihen saisi juotosvaran, ja viilasin reunat tasaisiksi. Riipukseen piti tehdä avonainen pohja, jotta kivi-istukan pohja ja kiven valoaukot näkyisivät nurjalta puolelta. Halusin pohjan leveydeksi 5mm, joten otin työntömittaan 6mm mitan ja vedin viivan reunoja pitkin. Keskelle taas reikä, sahaus ja sisäreunojen viilaus. Seuraavaksi hehkutin aihion ja menin lyömään leimat pohjan alaosaan. Pitoisuusleiman löin suoraan ja sen vasemmalle puolelle valmistajan leiman tarkoituksella hieman vinoon ja samoin tein oikealle puolelle vuosileimalle. Vinot leimat myötäilevät riipuksen ovaalia muotoa. Seuraavaksi piti sitten juottaa pohja kiinni riipusrunkoon. Se onnistui melko hyvin parilla isolla juotospalalla ja tasaisella lämmityksellä.

Työ on lähenemässä loppuaan tässä vaiheessa. Siitä puuttuu enää riipuslenkki, kivi ja kiiltävä pinta. Seuraava työvaihe oli operaatio riipuslenkki.

Riipuslenkkiä varten kävin hakemassa opettajan täpötäydestä rengaslaatikosta sopivan kokoisen renkaan, josta läpi riipuslenkki kulkisi. Ilman rengasta riipus ei pääsisi liikkumaan yhtään ja sekä riipus että riipuslenkki olisivat yhtä ja samaa "massaa", ja tämä tekisi korusta melko tönkön liikkuvuudeltaan, ulkonäöltään sekä käytettävyydeltään. Liikkumaton riipuslenkki sopii koruihin, joissa se on korun nurjalla puolella piilossa tai joissa se on merkittävä ulkonäköseikka. Riipuslenkin ei myöskään aina suinkaan tarvitse olla lenkkimäinen osa, vaan sen voi, kuten jo kerroin, piilotella koruun kiinni sen taustapuolelle, se voi olla hyvin koristeellinen, kiviäkin mahdollisesti sisältävä, näyttävä ja iso osa korua, muutama yksinkertainen rengas, tai vain pelkkä reikä, jonka läpi ketju kulkee. Tekee sitten minkälaisen riipuslenkin tahansa, on siihen varattava hieman vahvuutta, koska liikkuva ketju ajan saatossa kuluttaa sekä itseään että riipuslenkistä niitä kohtia, joihin se osuu. Tämä näkyy vasta pitkän ajan jälkeen, ja jos koru on oikein ahkerassa käytössä, ja pääsee paljon kaulalla liikkumaan.
Takaisin työhön. Juotin kolmosjuotteella valitsemani pienen renkaan kiinni keskelle riipuksen yläreunaa. Juotoksen piti olla kestävä ja luja, ettei se repeä käytössä. Suurin rasitus riipuksessa kun kohdistuu käytössä sen riipuslenkkiin ja sen sekä riipuksen yhdistävään osaan.
Riipuslenkkikuvion piirsin 0,5mm vahvuiseen levymatskuun, jota minulla vielä vähän oli tallessa. Kuvio oli molemmista päistään kapea ja keskemmältä leveämpi. Sahasin kuvion ja viilasin reunat. Viilasin myös sen toista päätä vielä kapeammaksi kuin toista. Kuvio piti hehkuttaa ja vääntää sitten pyöröpihtien avulla keskeltä itsensä päälle niin, että väliin jäisi hieman rakoa. Kun aihio oli väännetty u-mutkalle, piti sen kapeampi pää vääntää sisäänpäin niin, että se kosketti itseään nurjalta puolelta. Tämä on hieman hankala selittää, mutta eiköhän tuosta alkuun laittamastani kuvasta saa selville, mitä ajan takaa. Kyseessä siis kuvasta kohta 10. Työjärjestys ei sitten ole ollut sama kuin kuvan numeroitu järjestys. Riipuslenkki piti seuraavaksi juottaa riipukseen niin, että se olisi renkaan "vankina." Eli siis väänsin hieman auki riipuslenkin kapeaa päätä ja sujautin sen renkaaseen ja painoin uudelleen kiinni. Aikaisempi kiinnivääntäminen oli kokeilu, että kohtaako riipuslenkin pää nurjan puolen. Juotin varovaisesti riipuslenkin päätä kiinni itseensä ja varoin lämmittämästä liikaa rengasta, koska se pienen kokonsa vuoksi kuumenisi nopeasti ja liika kuumentaminen voisi vaurioittaa metallia ja näin ollen sen kestävyys kärsisi. Juotos onnistui yllättävän hyvin ja liitoksesta tulikin vahva. Ei ainakaan petä käytössä. Lopuksi viilasin riipuslenkin etuprofiilia pyöreämmäksi ja se oli siinä.

Kiven istuttaminen tulee vuoroon silloin, kun kaikki juotostyöt on tehty. Kivet näet eivät kestä juottamiseen tarvittavaa kuumuutta. On hyvä olla aina perillä istutettavan kiven ominaisuuksista, ettei sitten käy vahinkoa istutustyötä tehdessä. Kivillä on eri kovuuksia, jotkut eivät kestä vettä, toiset eivät kemikaaleja jne. Jotkut kivet vaihtavat jopa väriään, jos niitä kuumentaa tarpeeksi.
Kiveä ei voi istuttaa, ellei koru ole jossakin kiinni. Yleensä se kiinnitetään ruuvipuristimeen, mutta yksin korua ei kannata siihen puristaa kiinni, koska se voi vaurioitua puristuksen aiheuttamasta paineesta. Korun pintaan tulee myös jälki puristimisesta, jos sitä ei suojaa. Aito nahkapalanen on oiva apu tässä tapauksessa. Eli aina nahkapala tai kankaanpalanen korun ja puristimen väliin, jos koru on saatava johonkin lujasti kiinni. Joissakin istutustöissä, kuten raeistutuksessa istutettava pohja kiinnitetään lämmitettyyn sinettilakkaan tai istutuskittiin. Jäähdyttyään massa pitää varmasti aihion paikoillaan. (Jotkut oppilaat tekivät umpi-istutusharjoituksen istutusvaiheen tällä tavalla. Itse kiinnitin työni ruuvipuristimeen. Sain luokkakaverilta hyvän neuvon, joka toimii käytännössä melko hyvin. Eli korun voi teipata maalarinteipillä kiinni tasaiseen puunkappaleeseen istutustyön ajaksi, jolloin se pysyy siinä aloillaan. 
Istutustyö tehtiin pukinsorkaksi nimetyllä pikkupunsselilla ja kultasepänvasaralla naputtelemalla. Pukinsorkan pää on hieman litistetty, leveämpi kuin runko ja kaareva. Istutuspunsseleita on kymmeniä erilaisia. Istutuksen alussa, kun metallia vasta aletaan pakottaa kiven ympärille, punsselia pidetään n.45 asteen kulmassa, jolla saadaan metalli painautumaan kiveä vasten. Näin tehdään kierroksen verran tasaisesti joka puolelta kiven ympäriltä. Kun metalli on kiveä vasten, voi ottaa punsselilla jyrkemmän kulman ja antaa vasaralla hieman kovemman lyönnin, jotta saadaan metalli pakotettua lujasti kiinni kiveen. Tätä toista kierrosta ei naputella samasta metallin kohdasta, vaan pakotetaan ylempää, reunasta. Reunan on tarkoitus taipua aavistuksen verran kohti kiveä. Kiveä kannataa välillä naputella sormin, heilutella ja kuulostella, että onko se paikoillaan vai heiluuko se istukassa vielä. Niin kauan reunaa pakotetaan kiven ympärille, että kivi taatusti pysyy paikoillaan, eikä vahingossakaan liiku mihinkään suuntaan.

Kiven istutuksen jälkeen tuli eteen työn viimeistelyvaihe. Eli viimeisiä vietiin. Koru piti joka puolelta filssata mahdollisimman sileäpintaiseksi. Tämän tein taas kahdella eri filssipaperilla. Vaikeimpiin paikkoihin tarvitsin letkuporaa, jonka päähän kiersin palan filssipaperia. Perusteellisen filssauksen jälkeen menin kiillotuskoneen luokse ja valkoista kiillotusvahaa käyttäen kiillotin työni. Kyllä se sitten kiilsikin kuin katin munat päin aurinkoa. Kiillotuksesta jäi kuitenkin mustaa, palanutta vahaa sinne tänne ja ne piti pestä pois ultraäänipesurissa. Pesurin "ötökkämäinen" ja korkea särinä ei ole mukavaa kuunneltavaa, mutta se on pakko kärsiä, jotta vahat saa työstä liotettua pois. Jos ultralla ei kaikkea vahaa saa pois, voi sitä yrittää pestä vanhalla, pehmeäharjaksisella hammasharjalla kuuman veden alla. Saippuan käyttö varmaan edesauttaa vahan irtoamista. Hammasharja sen vuoksi, koska se ei naarmuta hopean pintaa, ellei sitä oikein kovakouraisesti hinkaa korun pintaa vasten.

Työhön jäi kiillotuksen jälkeen tummia läiskiä joihinkin kohtiin ja pitkän aikaa luulin tummentumia hienohopeaksi, mutta kuulemma se ei sitä olekaan, vaan läiskät johtuvat liiasta kuumenemisesta, jonka kiillotuslaikka helposti tekee hopean pinnalle. Läiskät saa filssaamalla pois, mutta helpompi tapa (muttei pysyvä, sillä ajan saatossa korun patinoituessa läiskät ilmestyvät pintaan takaisin) hoidella ne on uittaa työtä hetkinen loppukiillotusaineessa. Älkää kysykö mitä ainetta se on, sillä minulla ei ole aavistustakaan sen koostumuksesta. Joltakin vahvalta pesuaineelta se ainakin haisee, ja se on rakenteeltaan hileistä ainetta, muttei se mitään myrkkyä sentään ole, eikä syövytä hetkessä ihoa, mikäli sitä siihen tipahtaa. Tähän tököttiin kuitenkin tipautin työni uimaan. Hetken lilluteltuani korua aineessa, ongin sen sieltä rautalangan pätkällä (en kuitenkaan uskalla lykätä aineeseen käsiäni) ja huuhtelin. Menin opettajilta hakemaan metallinpuhdistusaineen. Voidemainen aine sivellään korun pintaan, sen annetaan hetki vaikuttaa ja sitten hienolla kankaalla pinta putsataan ja kas, läiskät ovat kadonneet (hetkellisesti). Itseasiassa tummentumat ovat osittain kadonneet jo loppukiillotusaineessa käynnin jälkeen, mutta tämä voide viimeistelee korun pinnan ja se antaa myös ohuen suojakerroksen hopean pintaan. Voide hylkii hieman vettä ja rasvaa, mutta vaikutus katoaa, kun koru on käytössä.

Kaikkien näiden työvaiheiden jälkeen katselin tyytyväisenä riipusta. Siinä se sitten oli valmiina. Ihka ensimmäinen itsetekemäni hopeariipus.

Tässä työssä oli haastavuutta jo hyvin paljon enemmän kuin sormuksissa, jotka hetkeä aiemmin olimme valmistaneet. Tämän työn kautta tuli opittua monia uusia asioita, kuten sen, että miten koruun sai kiinnitettyä kiven ja miten se myös pysyy korussa. Riipuslenkin valmistus painui hyvin mieleen ja leimoista sen verran, että ne täytyy lyödä syvälle metalliin, etteivät ne kulu pois korua valmistellessa ja jälkeenpäin korua uudelleen kiillotettaessa.

Asiat mitkä tekisin erilailla, jos valmistaisin työn uudelleen:

1. Kivi-istukan juottamisen kanssa oli hieman hankaluuksia. Siinä ehkä tukisin juotettavat kappaleet paremmin ja säätelisin lämpöä enemmän.
2. Harjoittelisin huolellisempaa juottamista. On kuitenkin hyvin tärkeää saada juotokset onnistumaan niin, ettei saumoja näe lopullisesta työstä lainkaan.
3. Mittatarkkuuteen panostaisin enemmän.

Kokonaisuutena riipustyö oli hyvin opettavainen ja siitä selvisi, että korutöitä ei todellakaan tehdä ihan hetkessä. Ne syövät aloittelijalta aikaa ja joskus hermojakin. Pitää paikkansa, että tällä alalla on oltava sitkeä ja pitkäjänteinen tekijä. ;)





lauantai 8. marraskuuta 2014

Hopeasormukset

Ei mennyt kovin kauaa aikaa koulun aloituksesta, kun tartuimme ensimmäiseen työhaasteeseen, hopeasormusten valmistamiseen. Tapahtuiko tämä jopa jo seuraavan kouluviikon aikana, hyvin mahdollista, mutta täysin 100% varma tästä en ole. Työt oli tarkoitus aloittaa kuitenkin nopsaan, sillä opinnot ovat ajaltaan melkeinpä liian lyhyet kaiken tärkeän perusteelliselle oppimiselle. Ja käsityöala kyseessä, jossa pärjää tekemällä, ei lukemalla. Vaikka lukemalla oppisi asioita, töitä ei silti ikinä opi, jos niitä ei käsin harjoittele. Opiskeluun liitettävää lukemista ei niin kauheasti tällä alalla loppujen lopuksi tarvita. Tietysti se edesauttaa itse asioiden oppimista ja syventää opintoja, mutta kyllä tekemällä oppii parhaiten tämän alan asiat. 
Opiskelu osastollamme on suurimmaksi osaksi itseopiskelua, eli itse otetaan selvää asioista, ja harjoitellaan hakemaan itselle sopivimmat ja mielukkaimmat työskentelytavat. Jos apua tarvitsee, työ ei etene, jos ei neuvoa pyydä, ja silloinkin opiskelijan olisi hyvä vahvistaa omaa ongelmanratkaisukykyään ja miettiä ensin itse mahdollisia ratkaisuja. Vain virheiden ja runsaan, sinnikkään harjoittelun kautta oppii alalla vaadittavia taitoja paremmin ja kyvyt vahvistuvat. Opettajilla on eri tapoja ja tyylejä opettaa töiden valmistus, mutta kyllä se loppujen lopuksi täytyy itse hakea se mieluisin tapa töiden valmistukseen. Opinnoissa tähdätään melko paljon yrittäjyyteen ja tämä on yksi ja se suurin syy itseopiskeluun. 
Alalla on siis oltava sisukas, oma-aloitteinen, vahvoja mielipiteitä omaava, yrittäjähenkinen, toimelias, taiteellinen ja oikeasti luova. Näiden piirteiden omaava opiskelija on vahvoilla, kun miettii sitä tosiasiaa, miten paljon nykyään on alalla toimivia yrittäjiä maailmassa ja jo pelkästään Suomessa, ja kilpailua on siis runsaasti. On oltava erikoinen ja joukosta erottuva persoona, että pärjäisi.

Mutta jos vaikka siirtyisi kertomaan niistä hopeasormuksista pikkuhiljaa..
Päämateriaalina käytämme 925 hopeaa, hienommalta nimeltään sterling-hopeaa.

 *Sterling-hopea- nimitys on metallin pitoisuuden kertova standardi. Sterling-hopea on metalliseos, jossa on 92,5% hopeaa ja loput on kuparia. Kupari tekee seoksesta kovempaa ja alentaa seoksen hintaa. 925 on hopeapitoisuus promilleina (promille = massan tuhannesosa). Tarkalleen ei tiedetä silti sitä, mistä tämä hienon hieno nimi "sterling" tulee. Nimen alkuperän epäillään olevan yhteydessä seuraaviin sanoihin; latinan librae sterilensium, vanhan englanninkielen steorling, sekä vanhan ranskankielen sterlin. Kaikkien näiden sanojen epäillään liittyvän hopean pitoisuuksiin, ja ne yhdistetään varsinkin 925-hopeaan, joka sopii parhaiten korujen valmistukseen. Koruja kun on valmistettu kautta aikojen, epäillään tämän sterling- sanan olevan "koruhopealle" annettu yleisnimitys, joka erottaa sen parhaiten muista hopeaseoksista ja pitoisuuksista.

Kultasepänalan töistä helpoimpiin lukeutuu yksinkertainen hopeasormus. Työ ei vaatinut paljoa näin kun sitä jälkeenpäin ajattelee, mutta tottahan se vaikealta opintojen alussa tuntui. Työkalut olivat outoja ja materiaalin työstö jännitti. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä hopean työstöstä, saati muiden metallien. En ollut käynyt millään korukursseilla, tai metallintyöstökursseilla. Ainut, joka minua oli hieman ohjannut alan suuntaan konkreettisesti, oli leipomoalan opinnot, joiden aikana tuli käsin tehtyä kauniita koristuksia leivonnaisiin. Värisilmä, kädentaidot ja taiteellisuus kehittyivät. Piirtämisen taitoa ei ole hiukkaakaan, joten luulisi kultasepänalan kaikkia näitä taitoja kehittävän jonkin verran. 

Opettaja antoi ohjeet kahden erimuotoisen hopeasormuksen valmistukseen. Toisen tuli olla tasareunainen ja toisen puolipyöreä. 
Ensitöiksemme otimme sormestamme mitan. Se tapahtui sormusmitalla. Itselleni sopiva oli 17,5mm. Oikea mitta sormusaihiolle saadaan kertomalla sormen ympärysmitta kolmella ja lisätään siihen vielä millin verran pelivaraa. Eli oman sormusaihioni mitan tuli olla 53,5mm.
Oikean mitan löydyttyä menimme opettajan luo, joka seuraavaksi näytti meille konevalssin oikeanlaisen käytön samalla valssaten, eli prässäten sormusmateriaalimme vahvuuteen 2mm. Jokaiselle opettaja leikkasi sormusta varten palat tästä matskusta, joita sitten innolla aloimme työstää, jokainen omaa tahtiaan.




Jatkoin tästä naputtelemalla omat palaseni suoriksi tasoraudan päällä. Tasoituksen jälkeen palat piti lyhentää lähelle määrämittaa. Ensin tasoitin viilalla palojen toisen pään ja sitten sahasin lehtisahalla toisen pään ylimääräisen osan pois ja viilasin puolta milliä vaille tavoitemittaan. Eli tässä vaiheessa sormusaihioni pituus oli 54mm.
Seuraavaksi hehkutin sormusaihiot oranssinpunertaviksi, jotta materiaali pehmenee pakotusvaihetta varten. Sitten menin paloineni painaumia täynnä olevan puutukkimme luo, valitsin alasimen näköisen vasaran, jonka lyöntipää on puolipyöreässä muodossa poikittain (juu en tiedä, mikä vasara mahtoi olla kyseessä, mutta sangen hauskan näköinen se kyllä on), ja pakotin aihiot tukin yhdessä urassa U:n muotoon ja siitä vielä päät hieman osoittamaan toisiaan kohti. Pakotusvaihetta seurasi naputusvaihe. Aihio laitettiin ruuvipuristimeen kiinni ja naputeltiin vasaralla sen päät toisiaan vasten. Näin siis tehtiin tottakai molemmille aihioille.

Seuraavaksi olikin ensimmäinen juotos vastassa. Se jännitti hieman, kun piti hallita oikeanlaisen liekin käyttö ja samaan aikaan toisella kädellä varmistaa juotospalan paikoillaan pysyminen. Aihion päiden muodostama sauma juotettiin yhteen ja umpeen käyttäen 1-juotetta. Juotos onnistui melkoisen hyvin ensimmäiseksi juotokseksi. Toisen aihion juottaminen meni myös mainiosti, mutta siitä jäi pari todella onnetonta, pientä koloa auki, jotka tajusin vasta viimeistelyvaiheessa ja joita en sitten enää korjannut. Juottamisen jälkeen aihiot vietiin muutamaksi minuutiksi rikkihappokylpyyn. Kylvyn jälkeen maidonvalkea pinta "raavittiin" kratsi-nimisellä koneella pois.

Työläin työvaihe oli vielä edessä, eli viilaus. Tätä ennen piti aihiot kuitenkin hehkuttaa pyöristystä varten. Toinen aihioista pyöristettiin sormuspumpulla, toinen naputtelemalla sormusraudan päällä. Oli sitten kyseessä kumpi tapa tahansa, aihiota piti pyöristyksen aikana kääntää ympäri, että ne pyöristyisivät tasaisesti. Pyöristyksen jälkeen muistin sen, joka todella monelta muultakin aloittelevalta unohtuu, eli leimat. Jalometallikorut vaativat aina leimat, joista näkee tuotteessa käytetyn materiaalin, valmistusvuoden sekä valmistajan. Meillä valmistajan leimassa lukee joko TYR (Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitos) tai OCD (OSK craft & Design). Harmistuneena tästä unohduksesta, menin samantien painamaan kaarileimaraudoilla aihioiden sisäpuolelle leimat nätisti vinoon toisiinsa nähden, ja aivan liian heikosti vielä. Leimat tulisi aina lyödä voimalla aihioon, niin että leiman kuva oikeasti painautuu materiaaliin. Sormukseen on hankalaa lyödä leimoja siinä vaiheessa, kun aihio on pyöristetty, sillä se saattaa luiskahtaa pois paikoiltaan juuri lyöntihetkellä. Tämä unohdus on toistunut muutamia kertoja, mutta kyllä nyt puolentoista vuoden opiskelun jälkeen alkaa vähitellen muistaa lyödä ne leimat siinä vaiheessa, kun aihio on vielä suora ja saumaton. Yksi haaste on myös saada leimat suoraan.

Kirosin hetken vinksallaan olevia leimoja ja sitten tuohduksissani siitä ryhdyin viilaamaan aihioiden pintoja suoriksi ja tasapaksuiksi. Tasareunaisessa sormuksessa piti saada jyrkät reunat aikaiseksi, mutta reunat eivät saaneet olla kuitenkaan niin teräviä, että niillä saisi vahinkoa aikaiseksi omaan ihoon, joten viilasin aavistuksen verran pyöristystä sekä sormuksen sisä-, että ulkoreunalle. Sisäreunaa pyöristin vielä hieman lisää filssauksen aikana, koska juuri se reuna on sormen ihoa vasten. Sormuksen sisäpuolen filssaus tapahtui letkuporalla, jonka pääksi olin valinnut 1mm pallojyrsimen, ja sen ympärille olin teipannut pari kierrosta filssipaperia. Filssasin sormuksen ensin numeron 240 paperilla ja sen jälkeen numeron 1600 paperilla. Puolipyöreässä versiossa ulkoreunaa ei ollut lainkaan, vaan muodosta tehtiin nimenomaan tuo puolipyöreä. Sisäreunan filssasin taas letkuporan avulla, ja edelleen tuohduksissani leimojen vinoon lyönnistä filssasinkin oikein kunnolla aihiota ja siinä samalla sitten osa hennosti painettujen leimojen kuviosta hioutui pois. No sen tietää, mitä sitten sanoin. Keksin uusia kirosanoja ainakin.

Annoin mokomien leimojen olla ja siirryin seuraavaan työvaiheeseen. Sormukset piti seuraavaksi kiillottaa. Kiillottaminen yleensä hoituu kiillotuskoneella, mutta mikäli korussa on pieniä, ahtaita välejä, joita ei saa kiiltäviksi koneilla ja laitteilla, voi apuna käyttää puuvillalankaa, johon on sivelty kiillotusvahaa. Tämä tehoaa kuulemma. Itse en ole kyseistä kikkaa vielä missään vaiheessa kokeillut.. Paikat, joihin ei kiillotuskoneen laikka tahdo päästä käsiksi, voi kiillottaa letkuporan ja siihen kuuluvan kumi- tai huopalaikan avulla. Näitä hyväksi käyttäen saadaan lähes yhtä hyvä kiilto aikaan kuin kiillotuskoneella.

Ehdin olla tyytyväinen saadessani sormukset kiiltäviksi, mutta tarkemmin kun töitä katsoi, tyytyväisyys laantui. Siinä oli laikkuja, joita alkuun luulin hienohopeaksi, mutta ne paljastuivatkin lämmön synnyttämiksi tummentumiksi, jotka sai pois helposti.
Erilaisia kemikaaleja sisältävä huone on saanut lempinimen myrkkykoppi, ja menin sinne etsimään tiettyä purkkia. Lopulta löysin etsimäni, ja putelon kyljessä luki loppukiillotusaine. Nimi ei kauheasti antanut suuntaa aineen sisällöstä, mutta sinne sormukseni tiputin. Hetken päästä otin työni sieltä, huuhtelin ja menin opettajien huoneesta hakemaan metallinpuhdistusainetta. Levitin voidemaista tahnaa sormusten ympärille ja annoin vaikuttaa hetken. Sitten puhdistin hienolla, juuri tähän tarkoitetulla kankaalla sormukset, ja tummentumat hävisivät. Lopputulos miellytti kovasti ja olin jopa ylpeä ensimmäisistä töistäni.