lauantai 8. marraskuuta 2014

Hopeasormukset

Ei mennyt kovin kauaa aikaa koulun aloituksesta, kun tartuimme ensimmäiseen työhaasteeseen, hopeasormusten valmistamiseen. Tapahtuiko tämä jopa jo seuraavan kouluviikon aikana, hyvin mahdollista, mutta täysin 100% varma tästä en ole. Työt oli tarkoitus aloittaa kuitenkin nopsaan, sillä opinnot ovat ajaltaan melkeinpä liian lyhyet kaiken tärkeän perusteelliselle oppimiselle. Ja käsityöala kyseessä, jossa pärjää tekemällä, ei lukemalla. Vaikka lukemalla oppisi asioita, töitä ei silti ikinä opi, jos niitä ei käsin harjoittele. Opiskeluun liitettävää lukemista ei niin kauheasti tällä alalla loppujen lopuksi tarvita. Tietysti se edesauttaa itse asioiden oppimista ja syventää opintoja, mutta kyllä tekemällä oppii parhaiten tämän alan asiat. 
Opiskelu osastollamme on suurimmaksi osaksi itseopiskelua, eli itse otetaan selvää asioista, ja harjoitellaan hakemaan itselle sopivimmat ja mielukkaimmat työskentelytavat. Jos apua tarvitsee, työ ei etene, jos ei neuvoa pyydä, ja silloinkin opiskelijan olisi hyvä vahvistaa omaa ongelmanratkaisukykyään ja miettiä ensin itse mahdollisia ratkaisuja. Vain virheiden ja runsaan, sinnikkään harjoittelun kautta oppii alalla vaadittavia taitoja paremmin ja kyvyt vahvistuvat. Opettajilla on eri tapoja ja tyylejä opettaa töiden valmistus, mutta kyllä se loppujen lopuksi täytyy itse hakea se mieluisin tapa töiden valmistukseen. Opinnoissa tähdätään melko paljon yrittäjyyteen ja tämä on yksi ja se suurin syy itseopiskeluun. 
Alalla on siis oltava sisukas, oma-aloitteinen, vahvoja mielipiteitä omaava, yrittäjähenkinen, toimelias, taiteellinen ja oikeasti luova. Näiden piirteiden omaava opiskelija on vahvoilla, kun miettii sitä tosiasiaa, miten paljon nykyään on alalla toimivia yrittäjiä maailmassa ja jo pelkästään Suomessa, ja kilpailua on siis runsaasti. On oltava erikoinen ja joukosta erottuva persoona, että pärjäisi.

Mutta jos vaikka siirtyisi kertomaan niistä hopeasormuksista pikkuhiljaa..
Päämateriaalina käytämme 925 hopeaa, hienommalta nimeltään sterling-hopeaa.

 *Sterling-hopea- nimitys on metallin pitoisuuden kertova standardi. Sterling-hopea on metalliseos, jossa on 92,5% hopeaa ja loput on kuparia. Kupari tekee seoksesta kovempaa ja alentaa seoksen hintaa. 925 on hopeapitoisuus promilleina (promille = massan tuhannesosa). Tarkalleen ei tiedetä silti sitä, mistä tämä hienon hieno nimi "sterling" tulee. Nimen alkuperän epäillään olevan yhteydessä seuraaviin sanoihin; latinan librae sterilensium, vanhan englanninkielen steorling, sekä vanhan ranskankielen sterlin. Kaikkien näiden sanojen epäillään liittyvän hopean pitoisuuksiin, ja ne yhdistetään varsinkin 925-hopeaan, joka sopii parhaiten korujen valmistukseen. Koruja kun on valmistettu kautta aikojen, epäillään tämän sterling- sanan olevan "koruhopealle" annettu yleisnimitys, joka erottaa sen parhaiten muista hopeaseoksista ja pitoisuuksista.

Kultasepänalan töistä helpoimpiin lukeutuu yksinkertainen hopeasormus. Työ ei vaatinut paljoa näin kun sitä jälkeenpäin ajattelee, mutta tottahan se vaikealta opintojen alussa tuntui. Työkalut olivat outoja ja materiaalin työstö jännitti. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä hopean työstöstä, saati muiden metallien. En ollut käynyt millään korukursseilla, tai metallintyöstökursseilla. Ainut, joka minua oli hieman ohjannut alan suuntaan konkreettisesti, oli leipomoalan opinnot, joiden aikana tuli käsin tehtyä kauniita koristuksia leivonnaisiin. Värisilmä, kädentaidot ja taiteellisuus kehittyivät. Piirtämisen taitoa ei ole hiukkaakaan, joten luulisi kultasepänalan kaikkia näitä taitoja kehittävän jonkin verran. 

Opettaja antoi ohjeet kahden erimuotoisen hopeasormuksen valmistukseen. Toisen tuli olla tasareunainen ja toisen puolipyöreä. 
Ensitöiksemme otimme sormestamme mitan. Se tapahtui sormusmitalla. Itselleni sopiva oli 17,5mm. Oikea mitta sormusaihiolle saadaan kertomalla sormen ympärysmitta kolmella ja lisätään siihen vielä millin verran pelivaraa. Eli oman sormusaihioni mitan tuli olla 53,5mm.
Oikean mitan löydyttyä menimme opettajan luo, joka seuraavaksi näytti meille konevalssin oikeanlaisen käytön samalla valssaten, eli prässäten sormusmateriaalimme vahvuuteen 2mm. Jokaiselle opettaja leikkasi sormusta varten palat tästä matskusta, joita sitten innolla aloimme työstää, jokainen omaa tahtiaan.




Jatkoin tästä naputtelemalla omat palaseni suoriksi tasoraudan päällä. Tasoituksen jälkeen palat piti lyhentää lähelle määrämittaa. Ensin tasoitin viilalla palojen toisen pään ja sitten sahasin lehtisahalla toisen pään ylimääräisen osan pois ja viilasin puolta milliä vaille tavoitemittaan. Eli tässä vaiheessa sormusaihioni pituus oli 54mm.
Seuraavaksi hehkutin sormusaihiot oranssinpunertaviksi, jotta materiaali pehmenee pakotusvaihetta varten. Sitten menin paloineni painaumia täynnä olevan puutukkimme luo, valitsin alasimen näköisen vasaran, jonka lyöntipää on puolipyöreässä muodossa poikittain (juu en tiedä, mikä vasara mahtoi olla kyseessä, mutta sangen hauskan näköinen se kyllä on), ja pakotin aihiot tukin yhdessä urassa U:n muotoon ja siitä vielä päät hieman osoittamaan toisiaan kohti. Pakotusvaihetta seurasi naputusvaihe. Aihio laitettiin ruuvipuristimeen kiinni ja naputeltiin vasaralla sen päät toisiaan vasten. Näin siis tehtiin tottakai molemmille aihioille.

Seuraavaksi olikin ensimmäinen juotos vastassa. Se jännitti hieman, kun piti hallita oikeanlaisen liekin käyttö ja samaan aikaan toisella kädellä varmistaa juotospalan paikoillaan pysyminen. Aihion päiden muodostama sauma juotettiin yhteen ja umpeen käyttäen 1-juotetta. Juotos onnistui melkoisen hyvin ensimmäiseksi juotokseksi. Toisen aihion juottaminen meni myös mainiosti, mutta siitä jäi pari todella onnetonta, pientä koloa auki, jotka tajusin vasta viimeistelyvaiheessa ja joita en sitten enää korjannut. Juottamisen jälkeen aihiot vietiin muutamaksi minuutiksi rikkihappokylpyyn. Kylvyn jälkeen maidonvalkea pinta "raavittiin" kratsi-nimisellä koneella pois.

Työläin työvaihe oli vielä edessä, eli viilaus. Tätä ennen piti aihiot kuitenkin hehkuttaa pyöristystä varten. Toinen aihioista pyöristettiin sormuspumpulla, toinen naputtelemalla sormusraudan päällä. Oli sitten kyseessä kumpi tapa tahansa, aihiota piti pyöristyksen aikana kääntää ympäri, että ne pyöristyisivät tasaisesti. Pyöristyksen jälkeen muistin sen, joka todella monelta muultakin aloittelevalta unohtuu, eli leimat. Jalometallikorut vaativat aina leimat, joista näkee tuotteessa käytetyn materiaalin, valmistusvuoden sekä valmistajan. Meillä valmistajan leimassa lukee joko TYR (Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitos) tai OCD (OSK craft & Design). Harmistuneena tästä unohduksesta, menin samantien painamaan kaarileimaraudoilla aihioiden sisäpuolelle leimat nätisti vinoon toisiinsa nähden, ja aivan liian heikosti vielä. Leimat tulisi aina lyödä voimalla aihioon, niin että leiman kuva oikeasti painautuu materiaaliin. Sormukseen on hankalaa lyödä leimoja siinä vaiheessa, kun aihio on pyöristetty, sillä se saattaa luiskahtaa pois paikoiltaan juuri lyöntihetkellä. Tämä unohdus on toistunut muutamia kertoja, mutta kyllä nyt puolentoista vuoden opiskelun jälkeen alkaa vähitellen muistaa lyödä ne leimat siinä vaiheessa, kun aihio on vielä suora ja saumaton. Yksi haaste on myös saada leimat suoraan.

Kirosin hetken vinksallaan olevia leimoja ja sitten tuohduksissani siitä ryhdyin viilaamaan aihioiden pintoja suoriksi ja tasapaksuiksi. Tasareunaisessa sormuksessa piti saada jyrkät reunat aikaiseksi, mutta reunat eivät saaneet olla kuitenkaan niin teräviä, että niillä saisi vahinkoa aikaiseksi omaan ihoon, joten viilasin aavistuksen verran pyöristystä sekä sormuksen sisä-, että ulkoreunalle. Sisäreunaa pyöristin vielä hieman lisää filssauksen aikana, koska juuri se reuna on sormen ihoa vasten. Sormuksen sisäpuolen filssaus tapahtui letkuporalla, jonka pääksi olin valinnut 1mm pallojyrsimen, ja sen ympärille olin teipannut pari kierrosta filssipaperia. Filssasin sormuksen ensin numeron 240 paperilla ja sen jälkeen numeron 1600 paperilla. Puolipyöreässä versiossa ulkoreunaa ei ollut lainkaan, vaan muodosta tehtiin nimenomaan tuo puolipyöreä. Sisäreunan filssasin taas letkuporan avulla, ja edelleen tuohduksissani leimojen vinoon lyönnistä filssasinkin oikein kunnolla aihiota ja siinä samalla sitten osa hennosti painettujen leimojen kuviosta hioutui pois. No sen tietää, mitä sitten sanoin. Keksin uusia kirosanoja ainakin.

Annoin mokomien leimojen olla ja siirryin seuraavaan työvaiheeseen. Sormukset piti seuraavaksi kiillottaa. Kiillottaminen yleensä hoituu kiillotuskoneella, mutta mikäli korussa on pieniä, ahtaita välejä, joita ei saa kiiltäviksi koneilla ja laitteilla, voi apuna käyttää puuvillalankaa, johon on sivelty kiillotusvahaa. Tämä tehoaa kuulemma. Itse en ole kyseistä kikkaa vielä missään vaiheessa kokeillut.. Paikat, joihin ei kiillotuskoneen laikka tahdo päästä käsiksi, voi kiillottaa letkuporan ja siihen kuuluvan kumi- tai huopalaikan avulla. Näitä hyväksi käyttäen saadaan lähes yhtä hyvä kiilto aikaan kuin kiillotuskoneella.

Ehdin olla tyytyväinen saadessani sormukset kiiltäviksi, mutta tarkemmin kun töitä katsoi, tyytyväisyys laantui. Siinä oli laikkuja, joita alkuun luulin hienohopeaksi, mutta ne paljastuivatkin lämmön synnyttämiksi tummentumiksi, jotka sai pois helposti.
Erilaisia kemikaaleja sisältävä huone on saanut lempinimen myrkkykoppi, ja menin sinne etsimään tiettyä purkkia. Lopulta löysin etsimäni, ja putelon kyljessä luki loppukiillotusaine. Nimi ei kauheasti antanut suuntaa aineen sisällöstä, mutta sinne sormukseni tiputin. Hetken päästä otin työni sieltä, huuhtelin ja menin opettajien huoneesta hakemaan metallinpuhdistusainetta. Levitin voidemaista tahnaa sormusten ympärille ja annoin vaikuttaa hetken. Sitten puhdistin hienolla, juuri tähän tarkoitetulla kankaalla sormukset, ja tummentumat hävisivät. Lopputulos miellytti kovasti ja olin jopa ylpeä ensimmäisistä töistäni. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti