torstai 15. tammikuuta 2015

Hopeariipus nimeltään Verenpisarat

Pian hopeasormusten valmistuksen jälkeen siirryttiin seuraavaan hommaan, jonka nimi oli hopeariipus. Siinä oli tarkoitus opetella muodonhakua, juottamista, kivenistutustekniikka, riipuslenkin valmistus sekä kiillottamista. Työ on hyvin yksinkertainen koruna. Sen karuus ja pelkistetty ulkonäkö jossakin määrin myös kiehtoo.

Hieman työvaihekuvia piirrettynä.




Aivan ensimmäiseksi kävimme opettajamme kanssa läpi materiaalin sulatusprosessin. Käytössämme olevaa materiaalia ei mene periaatteessa lainkaan hukkaan, sillä töistä jäävät ylimääräiset matskut voi sulattaa uudelleen tanko-, tai levymateriaaliksi. Viilauksesta syntyvä hieno puru täytyy "suodattaa" muusta roskasta puhtaaksi, jonka jälkeen senkin voi sulattaa. Sulatusharjoitukseen saimme opettajaltamme pienen määrän hopeamatskua, joka jokaisen piti itse sulattaa. Tästä materiaalista sitten aloimme työstää hopeariipuksiamme, mikäli materiaali oli sulanut ja muotoutunut hyvin. Jos siihen oli syntynyt ilmakuplia tai muita sulatusvirheitä, piti materiaali sulattaa uudelleen paremmaksi. Hyvässä materiaalissa ei ole ilmakuplia eikä sisäistä materiaalirikkoa. Valmiista korutöistä sen verran, että ne voi arvioinnin jälkeen luovuttaa opettajalle, ostaa itselleen, tai muille vaikkapa lahjaksi, tai ne voi sulattaa uudelleen. Hopea ei tykkää pahaa, vaikka sen sulattaisi uudelleen useitakin kertoja. Hopean sulatuksesta on paremmin selvitystä omalla sivullaan (Erilaisia menetelmiä) tässä blogissa.

Kuten arvata saattaa, sulatus ei heti onnistunut. Ei ainakaan tämän opiskelijan kohdalla. Levymateriaalia piti sulattaa, ja tottahan siitä epätasainen tuli. Jännitin kovasti sulatusta, ja ujona tyyppinä minua hieman jopa ahdisti tehdä kyseinen homma useiden uteliaiden silmäparien edessä. Tulos oli rösöinen ja uurteinen hopeapala levymuotin pohjalla. Ja ei muuta kuin uutta yritystä. Annoin toki muiden kokeilla sulatusta ennen uusintakierrostani, jonka toivoin olevan vähemmän mielenkiintoinen yleisölle, mutta turhaan, siinä sitä katseltiin, kun sulatin uudelleen hopeapalaani. Olisin toivonut ensimmäisen sulatusharjoituksemme tehtävän tankomuottiin, sillä hopeatanko on helpompi sulatuksen suhteen kuin levymatsku. Tangossa ei ole niin leveää pintaa tietenkään kuin levyssä, joten tankoon ei tule niin helposti reikiä. (Reiät syntyvät sulan materiaalin kaatovaiheessa muottiin. Mikäli kaato on vähänkin katkonainen, se synnyttää heti ilmakuplia ja reikiä muottiin valuvaan materiaaliin. Uurteet johtuvat myös epätasaisesta ja/tai katkonaisesta kaadosta.) Mutta toki tangonkin sisään saa materiaalirikkoa aikaiseksi. Tämä tulee vain helpommin tehtyä levymuotin kanssa. Huokoiseen sulatettuun matskuun voi olla syynä sekin, että materiaali on vain ollut heikkoa eikä täysin puhdasta siltä osin.
Viimein sain tyydyttävän hopealevyn aikaiseksi. Uurteinen sekin oli, mutta sai siitä sentään jotakin tehtyä.


Tuon näköisen levyn lopulta hyväksyin jatkotyöstettäväksi.

Levy vietiin hetkeksi rikkihappoon, jossa levyn pintaan sulatuksesta jääneet booraksijäämät (suoja-aine, lasitetta, joka suojaa sulanutta metallia hapettumiselta.) liukenevat pois. Jatkotyöstöä ajatellen booraksia ei saa jäädä metallin pintaan, sillä lasinkovana aineena se jättää hajotessaan jäljet valssin telojen pintaan ja saa se aikaan myös rumaa jälkeä viiloihin. Juotosnesteestä jää juottamisen jälkeen työn pintaan boorihapon ja kuona-aineiden seosta, joka on myös lasinkovaa ja hajottaa työkalujen pinnat, ja tämän vuoksi juotetut kappaleet viedään aina ennen seuraavia työvaiheita rikkihappoon hetkeksi. Hapotuksen jälkeen huuhtelin ja kratsasin levyn vaalean pinnan puhtaaksi.
Levystä piti viilata terävät sulatusjämät pois, etteivät ne vaurioittaisi konevalssin teloja. Tämän jälkeen tartuin lehtisahaan ja sahasin levyn kahteen osaan. Noin puolet levystä otin riipustyötä varten ja toiset puolet laitoin työkalupakkiin odottamaan myöhempää käyttöä.
Opettajan ohjaamana valssasin levynpalani 1mm paksuuteen.
Tässä vaiheessa kävin hakemassa opettajalta kiven työtä varten. Kivet olivat ovaalin muotoisia ja sileäpintaisia. Tämänkaltaisia pyöreään ja sileään muotoon muotoiltuja kiviä kutsutaan pyöröhiotuiksi kiviksi. "Timantin näköiset", monisärmäiset kivet ovat viistehiottuja. Koululla on paljon kubikkeja, eli cubic zirkonioita, jotka ovat synteettisiä, aidon zirkonin ja timantin koneellisesti valmistettuja jäljitelmiä. Niissä on kaunis, aidontuntuinen loiste ja väriskaala on monipuolinen. Lisäksi kubikit ovat halpoja ja käytössä kestäviä kiviä. Korua tehtäessä kubikit kestävät lämpöä jonkin verran, joitakin mietoja kemikaaleja, vettä, hieman hankausta, eivätkä hajoa tai mene säröille mikäli tipahtavat lattialle. Näiden vuoksi osastomme on hankkinut erityisesti näitä kiviä. Kyllä sieltä muitakin löytyy, muttei mitään kovin herkkiä ja vaativia kiviä. Toisilta oppilailta voi myös ostaa kiviä ja muita materiaaleja. Itse olen hommannut jonkin verran erilaisia kiviä opettajien kivivaraston lisäksi eräältä kokeneemmalta opiskelijalta, jolta ostin myös erittäin kauniita korurasioita lahjarasioiksi.

Valitsin opettajan pienehköstä kivivalikoimasta verenpunaisen jaspiksen, jossa on tummia juovia. Kivi on pituudeltaan 17mm, leveimmältä kohdaltaan 12,5mm, ja paksuudeltaan 5mm. Kiveä tutkiessani keksin riipukselle nimen; verenpisarat.
Sanotaan, että kivillä olisi erilaisia energioita. Jaspiksella niitä on runsaanpuoleisesti.
Jaspis tunnetaan turvallisena, suojaavana ja hoivaavana kivenä, joka maadoittaa, rauhoittaa, poistaa ylimääräistä energiaa ja tasoittaa negatiivisia tunteita, kohottaa mielialaa ja tunnelmaa, antaa suojaa ja rohkeutta, tuo helpotusta stressiin ja antaa ymmärrystä vaikeisiin tilanteisiin. Jaspis vahvistaa kantajansa rajoja.
Jaspiksen nimi tarkoittaa "pilkullista kiveä" ja nimi juontuu latinan sanasta "iaspis". Horoskooppimerkeistä skorpionin onnenkivi.
Kiven laitoin syrjään ja jatkoin levyni kanssa leikkimistä. Minulla siis oli millinen hopealaatta, josta seuraavaksi aloin työstää kivi-istukkaa. Istukkasarjaan kuuluu pohja ja kehä. Kivenistutustekniikkana tuli käyttää umpi-istutusta. Nimi tulee umpinaisesta kivikehästä, joka pakotetaan tiukkaan kiven ympärille pitämään se kiinni ja liikkumattomana korussa. Tämän lisäksi nimi tarkoittaa umpinaista istutustapaa, joka ei sinällään ole koristeellinen, vaan päinvastoin hyvinkin vaatimaton ulkonäöllisesti. Istutustapaa voidaan käyttää koruissa, joiden kivet ovat pyöreitä ja tasapohjaisia, koruissa, joiden ulkonäköä ei haluta/ei tarvitse korostaa välttämättä kivi-istukoilla ja koruissa, joihin umpi-istukka sopii vaatimattoman ulkonäkönsä puolesta. Erilaisilla kivenistutustekniikoilla saadaan koruun hyvinkin erilaisia ulkonäköpiirteitä. Umpi-istukka on melko arkinen, ja sopii siksi arkikäyttöisten korujen kiville istukkatyypeiksi.

Istukan tekemisen aloitin kivikehän valmistamisella. Leikkasin ensin hopealaatasta soiron, jonka menin valssaamaan käsivalssilla 0,6mm vahvuuteen. Tasoitin soiron toisen pään viilaamalla ja samoin tein sen toiselle sivulle. Viilausjäljen tasaisuuden tarkistin tasoraudan päällä. Jos korun keskeneräisiin osiin on saatava suora sivu ja kulma, voi tasaisuuden katsoa myös suorakulmalla. Viilasin soirolle leveyttä 3mm. Seuraavaksi laskin, paljonko kivikehälle piti varata pituutta. Kiven muoto määrää pituuden suikaleelle. Pyöreälle kivelle saadaan oikean mittainen kehä seuraavalla laskukaavalla: kiven halkaisija x 3 + 1mm pelivara. Eli selvennettynä, jos kiven halkaisija on esim. 12mm, se kerrotaan kolmella ja siitä saadaan 36mm. Tuohon tulokseen lisätään millin pelivara ja lopputulokseksi saadaan siis 37mm. Ilman tuota pelivaraa aihiosta voi tulla liian pieni. Ovaalille kivelle laskukaava on hieman toisenlainen: 2x pituus + leveys + 1mm pelivara. Valitsemani kiven kehälle sain laskettua tulokseksi 47,5mm. Leikkasin soiron tuohon pituuteen, hehkutin sen varovasti, pyöristin sitä tukin päällä naputtelemalla ja kun soiron päät osoittivat jo hieman toisiaan kohti, menin kiinnittämään työn ruuvipuristimeen ja naputtelin päät täysin toisiaan vasten. Tässä vaiheessa kehä ei todellakaan ole pyöreä, eikä ole tarkoituskaan. Pyöristäminen tulee vasta juottamisen jälkeen. No sitten juotin sauman umpeen kolmosjuotteella ja hapotuksen jälkeen alkoi pyöristys.
Kehäkyhäelmän laitoin sormuspinnan ympärille pyöristystä varten. Jos kivikehä on tässä vaiheessa ahdas pinnaan, sitä voi naputella pyöreämpään muotoon tukin päällä, jolloin se sitten mahtuu pinnaan. Kultasepänvasaroita on opiskelijalla työkalupakissa vakivarusteina kahta eri kokoa. Valitsin niistä isomman (eikä sekään silti mikään oikeasti iso työkalu ole) ja aloin naputella pyöreyttä kivikehälle. Pyöristettäessä kivi-istukoiden kehiä ja mitä tahansa korun osaa, josta pitäisi tulla pyöreä, aihiota pitää vähän väliä kääntää ympäri, että siitä saa symmetrisen, sormuspinna kun on kartiomainen muodoltaan. Jos kääntämistä ei tee, tulee aihiosta toiselta puolelta leveämpi ja saattaa juotettu saumakin siinä pettää ja revetä. Kääntämistä ei tietenkään tehdä kuitenkaan silloin, jos istutettavan kiven muoto on sellainen, että se vaatii kartiomaisen umpi-istukan.
Haasteena kivikehän naputtelussa oli se, että minun kiveni oli muodoltaan ovaali, eikä pyöreä. Kehää piti siis pääasiassa naputella vain ylä- ja alapäistä, jotta siitä saisi tarvittavan muodon aikaiseksi. Mutta miten saa selville, mikä olisi se ylä- tai alapää aihiossa? Se on helppoa. Sauma määrää paikat. Saumat asetetaan aina korun osissa mahdollisimman "alas", tai sitten jos suinkin mahdollista, korun nurjalle puolelle. Aloin sitten naputtelemaan kaarevuutta varovaisesti sauman kohdalta ja sen vastakkaiselta puolelta. Välillä piti muotoa hakea kehän keskivaiheiltakin, koska ovaali muoto on kuitenkin sivuilta hieman myös kupera. Naputtelu aloittelijalta vei jonkin aikaa, mutta lopulta sain kehästä haluamani näköisen. Umpi-istukan pitää olla kivelle sellainen, että kivi menee helposti kehän läpi takertelematta seinämiin, mutta liian löysäkään ei saa olla, eli tyhjää tilaa ei saisi jättää.
Kivi-istukan reunojen valmistuttua siirryin valmistelemaan sille pohjaa. Kivellä pitää aina olla valoaukko, jotta se saa valoa ja sen värisävyjen loisto, eli tuli pääsee oikeuksiinsa. Valitsemani jaspiksen verenpunainen väri toi mieleen verenpisaran, joita suunnittelin sitten kaksi valoaukoiksi pohjaan. Pohja oli helppo tehdä. Piti ensin valssata pieni pala millistä hopealevyä 0,8mm vahvuuteen. Tämän palan pintaan piirrotin kivikehän siluetin. Kehäsiluetin sisään piirsin suunnittelemani pisarakuviot. Seuraavaksi pisarakuviot piti sahata auki. Tätä varten löin tasoraudan päällä kumpaankin kuvioon pistepuikkoa ja vasaraa apuna käyttäen pisteet, jotka auttavat läpireiän poraamisessa ohjaten poranterän poraamaan reiän oikeaan kohtaan. Jos pistettä ei tee, poranterä saattaa liikahtaa väärään kohtaan, tai napsahtaa poikki painautuessaan liukasta metallipintaa vasten. Ennen poraamista pyörivään terään voi ja kannattaa sipaista hieman kynttilää, joka vähentää kitkan vaikutuksia. Porasin reiät sahanterää varten, ja sahasin sitten kuviot auki. Seuraavaksi leikkasin pohjan niin, että jätin ylimääräistä reunaa siluetin ulkopuolelle pari milliä juotosta varten. Kivikehän juottaminen pohjan päälle tapahtui niin, että asetin kehän merkkaamaani kohtaan, sivelin ulkosyrjän juotosnesteellä, asetin kehän ympärille neljä pienen pientä kolmosjuotteen palaa ja aloin lämmittää molempia aihioita tasaisesti. Juotosnesteen kuohahtamisen jälkeen asettelin juotospalaset takaisin paikoilleen, koska ne olivat kuohahtamisen aikana hieman poukkoilleet paikoiltaan. Siirryin lämmittämään paremmin juotettavaa kohtaa, eli kehän alareunaa. Juottaminen onnistui hyvin, kun sulattelin juotospalaset yksitellen. Sitten kyhäelmä piti viedä happoon ja muutaman minuutin päästä kratsauksen jälkeen sahasin ylimääräisen reunan pois. Viilasin reunan tasaiseksi ja filssasin pinnasta viilausjäljet pois kahdella eri filssipaperilla. Karkeampi oli 240 ja hienompijakoisempi 1200.

Seuraavaksi piti valmistaa ovaalin muotoinen, kupera riipusrunko, eli korun "päälevy". Valssasin ensin 0,5mm hopealevyn palan käsivalssilla. Piirsin piirtopuikolla hopealaatan pintaan kivikehän ääriviivat ja sitten hahmottelin sen ympärille 10mm joka suuntaan yhtä leveän ovaalin muotoisen kehän, josta tulisi itse riipusrunko. Sahasin aihion ja hehkutin sen. Tämän jälkeen porasin reiän keskelle aihiota, ja sitten menin lätyskäni kanssa tukin luo, valitsin pyöreäpäisen vasaran ja aloin naputella aihiota kuperaksi tukissa olevan kolon päällä. Kun muotoa oli tullut hieman, piti lopullinen kuperuus pakottaa ison punsselin päällä, jotta aihiosta saisi kauttaaltaan symmetrisen. Kun muoto oli saatu riipusrunkoon, sen reunat tuli viilata tasaisiksi. Viilauksen jälkeen sahasin keskellä olevan merkin sisäpuolelta rungon auki ja viilasin sen sisäreunat. Filssasin lopuksi riipusrungon kahdella eri karkeudella.

Sitten tuli eteen riipustyön haastavin vaihe, eli kivi-istukan juottaminen riipusrunkoon. Kupera runko piti tukea skamolexin paloilla, jotta se pysyisi aloillaan juottamisen ajan. Lisäksi kivi-istukka piti saada tasapainoon korun rungon kanssa, niin ettei se olisi vinossa, kun ulkonäköä tarkastelee jälkeenpäin. Asettelu vei hieman aikaa, mutta lopulta sain samankokoisilla pienillä skamolexin paloilla osat kohdilleen. Juotin siis kivikehän nurjalta puolelta runkoon. Juottamisen jälkeen huomasin, että istukan toiselle puolelle jäi selvä rako. Osien sahaamisessa ja viilaamisessa oli siis tapahtunut pientä epätasaisuutta. Ongelman sai ratkaistua juottamalla. Sivelin raon juotosnesteellä, asettelin ison juotospalan paikoilleen ja juotin raon umpeen. Se onnistui kerrasta.

Saatuani kivi-istukan paikoilleen, aloin työstää riipukselle pohjalevyä. Minulla oli tallessa jämät 0,5mm levystä ja sitten löytyi 0,6mm ja 0,8mm levymatskua. Valitsin kahdesta jälkimmäisestä ohuemman, eli tuon 0,6mm matskun.
Piirsin levyn pintaan piirtopuikolla riipusrungon ääriviivat ja sahasin aihion noin millin päästä merkkaamani viivan ulkopuolelta, jotta siihen saisi juotosvaran, ja viilasin reunat tasaisiksi. Riipukseen piti tehdä avonainen pohja, jotta kivi-istukan pohja ja kiven valoaukot näkyisivät nurjalta puolelta. Halusin pohjan leveydeksi 5mm, joten otin työntömittaan 6mm mitan ja vedin viivan reunoja pitkin. Keskelle taas reikä, sahaus ja sisäreunojen viilaus. Seuraavaksi hehkutin aihion ja menin lyömään leimat pohjan alaosaan. Pitoisuusleiman löin suoraan ja sen vasemmalle puolelle valmistajan leiman tarkoituksella hieman vinoon ja samoin tein oikealle puolelle vuosileimalle. Vinot leimat myötäilevät riipuksen ovaalia muotoa. Seuraavaksi piti sitten juottaa pohja kiinni riipusrunkoon. Se onnistui melko hyvin parilla isolla juotospalalla ja tasaisella lämmityksellä.

Työ on lähenemässä loppuaan tässä vaiheessa. Siitä puuttuu enää riipuslenkki, kivi ja kiiltävä pinta. Seuraava työvaihe oli operaatio riipuslenkki.

Riipuslenkkiä varten kävin hakemassa opettajan täpötäydestä rengaslaatikosta sopivan kokoisen renkaan, josta läpi riipuslenkki kulkisi. Ilman rengasta riipus ei pääsisi liikkumaan yhtään ja sekä riipus että riipuslenkki olisivat yhtä ja samaa "massaa", ja tämä tekisi korusta melko tönkön liikkuvuudeltaan, ulkonäöltään sekä käytettävyydeltään. Liikkumaton riipuslenkki sopii koruihin, joissa se on korun nurjalla puolella piilossa tai joissa se on merkittävä ulkonäköseikka. Riipuslenkin ei myöskään aina suinkaan tarvitse olla lenkkimäinen osa, vaan sen voi, kuten jo kerroin, piilotella koruun kiinni sen taustapuolelle, se voi olla hyvin koristeellinen, kiviäkin mahdollisesti sisältävä, näyttävä ja iso osa korua, muutama yksinkertainen rengas, tai vain pelkkä reikä, jonka läpi ketju kulkee. Tekee sitten minkälaisen riipuslenkin tahansa, on siihen varattava hieman vahvuutta, koska liikkuva ketju ajan saatossa kuluttaa sekä itseään että riipuslenkistä niitä kohtia, joihin se osuu. Tämä näkyy vasta pitkän ajan jälkeen, ja jos koru on oikein ahkerassa käytössä, ja pääsee paljon kaulalla liikkumaan.
Takaisin työhön. Juotin kolmosjuotteella valitsemani pienen renkaan kiinni keskelle riipuksen yläreunaa. Juotoksen piti olla kestävä ja luja, ettei se repeä käytössä. Suurin rasitus riipuksessa kun kohdistuu käytössä sen riipuslenkkiin ja sen sekä riipuksen yhdistävään osaan.
Riipuslenkkikuvion piirsin 0,5mm vahvuiseen levymatskuun, jota minulla vielä vähän oli tallessa. Kuvio oli molemmista päistään kapea ja keskemmältä leveämpi. Sahasin kuvion ja viilasin reunat. Viilasin myös sen toista päätä vielä kapeammaksi kuin toista. Kuvio piti hehkuttaa ja vääntää sitten pyöröpihtien avulla keskeltä itsensä päälle niin, että väliin jäisi hieman rakoa. Kun aihio oli väännetty u-mutkalle, piti sen kapeampi pää vääntää sisäänpäin niin, että se kosketti itseään nurjalta puolelta. Tämä on hieman hankala selittää, mutta eiköhän tuosta alkuun laittamastani kuvasta saa selville, mitä ajan takaa. Kyseessä siis kuvasta kohta 10. Työjärjestys ei sitten ole ollut sama kuin kuvan numeroitu järjestys. Riipuslenkki piti seuraavaksi juottaa riipukseen niin, että se olisi renkaan "vankina." Eli siis väänsin hieman auki riipuslenkin kapeaa päätä ja sujautin sen renkaaseen ja painoin uudelleen kiinni. Aikaisempi kiinnivääntäminen oli kokeilu, että kohtaako riipuslenkin pää nurjan puolen. Juotin varovaisesti riipuslenkin päätä kiinni itseensä ja varoin lämmittämästä liikaa rengasta, koska se pienen kokonsa vuoksi kuumenisi nopeasti ja liika kuumentaminen voisi vaurioittaa metallia ja näin ollen sen kestävyys kärsisi. Juotos onnistui yllättävän hyvin ja liitoksesta tulikin vahva. Ei ainakaan petä käytössä. Lopuksi viilasin riipuslenkin etuprofiilia pyöreämmäksi ja se oli siinä.

Kiven istuttaminen tulee vuoroon silloin, kun kaikki juotostyöt on tehty. Kivet näet eivät kestä juottamiseen tarvittavaa kuumuutta. On hyvä olla aina perillä istutettavan kiven ominaisuuksista, ettei sitten käy vahinkoa istutustyötä tehdessä. Kivillä on eri kovuuksia, jotkut eivät kestä vettä, toiset eivät kemikaaleja jne. Jotkut kivet vaihtavat jopa väriään, jos niitä kuumentaa tarpeeksi.
Kiveä ei voi istuttaa, ellei koru ole jossakin kiinni. Yleensä se kiinnitetään ruuvipuristimeen, mutta yksin korua ei kannata siihen puristaa kiinni, koska se voi vaurioitua puristuksen aiheuttamasta paineesta. Korun pintaan tulee myös jälki puristimisesta, jos sitä ei suojaa. Aito nahkapalanen on oiva apu tässä tapauksessa. Eli aina nahkapala tai kankaanpalanen korun ja puristimen väliin, jos koru on saatava johonkin lujasti kiinni. Joissakin istutustöissä, kuten raeistutuksessa istutettava pohja kiinnitetään lämmitettyyn sinettilakkaan tai istutuskittiin. Jäähdyttyään massa pitää varmasti aihion paikoillaan. (Jotkut oppilaat tekivät umpi-istutusharjoituksen istutusvaiheen tällä tavalla. Itse kiinnitin työni ruuvipuristimeen. Sain luokkakaverilta hyvän neuvon, joka toimii käytännössä melko hyvin. Eli korun voi teipata maalarinteipillä kiinni tasaiseen puunkappaleeseen istutustyön ajaksi, jolloin se pysyy siinä aloillaan. 
Istutustyö tehtiin pukinsorkaksi nimetyllä pikkupunsselilla ja kultasepänvasaralla naputtelemalla. Pukinsorkan pää on hieman litistetty, leveämpi kuin runko ja kaareva. Istutuspunsseleita on kymmeniä erilaisia. Istutuksen alussa, kun metallia vasta aletaan pakottaa kiven ympärille, punsselia pidetään n.45 asteen kulmassa, jolla saadaan metalli painautumaan kiveä vasten. Näin tehdään kierroksen verran tasaisesti joka puolelta kiven ympäriltä. Kun metalli on kiveä vasten, voi ottaa punsselilla jyrkemmän kulman ja antaa vasaralla hieman kovemman lyönnin, jotta saadaan metalli pakotettua lujasti kiinni kiveen. Tätä toista kierrosta ei naputella samasta metallin kohdasta, vaan pakotetaan ylempää, reunasta. Reunan on tarkoitus taipua aavistuksen verran kohti kiveä. Kiveä kannataa välillä naputella sormin, heilutella ja kuulostella, että onko se paikoillaan vai heiluuko se istukassa vielä. Niin kauan reunaa pakotetaan kiven ympärille, että kivi taatusti pysyy paikoillaan, eikä vahingossakaan liiku mihinkään suuntaan.

Kiven istutuksen jälkeen tuli eteen työn viimeistelyvaihe. Eli viimeisiä vietiin. Koru piti joka puolelta filssata mahdollisimman sileäpintaiseksi. Tämän tein taas kahdella eri filssipaperilla. Vaikeimpiin paikkoihin tarvitsin letkuporaa, jonka päähän kiersin palan filssipaperia. Perusteellisen filssauksen jälkeen menin kiillotuskoneen luokse ja valkoista kiillotusvahaa käyttäen kiillotin työni. Kyllä se sitten kiilsikin kuin katin munat päin aurinkoa. Kiillotuksesta jäi kuitenkin mustaa, palanutta vahaa sinne tänne ja ne piti pestä pois ultraäänipesurissa. Pesurin "ötökkämäinen" ja korkea särinä ei ole mukavaa kuunneltavaa, mutta se on pakko kärsiä, jotta vahat saa työstä liotettua pois. Jos ultralla ei kaikkea vahaa saa pois, voi sitä yrittää pestä vanhalla, pehmeäharjaksisella hammasharjalla kuuman veden alla. Saippuan käyttö varmaan edesauttaa vahan irtoamista. Hammasharja sen vuoksi, koska se ei naarmuta hopean pintaa, ellei sitä oikein kovakouraisesti hinkaa korun pintaa vasten.

Työhön jäi kiillotuksen jälkeen tummia läiskiä joihinkin kohtiin ja pitkän aikaa luulin tummentumia hienohopeaksi, mutta kuulemma se ei sitä olekaan, vaan läiskät johtuvat liiasta kuumenemisesta, jonka kiillotuslaikka helposti tekee hopean pinnalle. Läiskät saa filssaamalla pois, mutta helpompi tapa (muttei pysyvä, sillä ajan saatossa korun patinoituessa läiskät ilmestyvät pintaan takaisin) hoidella ne on uittaa työtä hetkinen loppukiillotusaineessa. Älkää kysykö mitä ainetta se on, sillä minulla ei ole aavistustakaan sen koostumuksesta. Joltakin vahvalta pesuaineelta se ainakin haisee, ja se on rakenteeltaan hileistä ainetta, muttei se mitään myrkkyä sentään ole, eikä syövytä hetkessä ihoa, mikäli sitä siihen tipahtaa. Tähän tököttiin kuitenkin tipautin työni uimaan. Hetken lilluteltuani korua aineessa, ongin sen sieltä rautalangan pätkällä (en kuitenkaan uskalla lykätä aineeseen käsiäni) ja huuhtelin. Menin opettajilta hakemaan metallinpuhdistusaineen. Voidemainen aine sivellään korun pintaan, sen annetaan hetki vaikuttaa ja sitten hienolla kankaalla pinta putsataan ja kas, läiskät ovat kadonneet (hetkellisesti). Itseasiassa tummentumat ovat osittain kadonneet jo loppukiillotusaineessa käynnin jälkeen, mutta tämä voide viimeistelee korun pinnan ja se antaa myös ohuen suojakerroksen hopean pintaan. Voide hylkii hieman vettä ja rasvaa, mutta vaikutus katoaa, kun koru on käytössä.

Kaikkien näiden työvaiheiden jälkeen katselin tyytyväisenä riipusta. Siinä se sitten oli valmiina. Ihka ensimmäinen itsetekemäni hopeariipus.

Tässä työssä oli haastavuutta jo hyvin paljon enemmän kuin sormuksissa, jotka hetkeä aiemmin olimme valmistaneet. Tämän työn kautta tuli opittua monia uusia asioita, kuten sen, että miten koruun sai kiinnitettyä kiven ja miten se myös pysyy korussa. Riipuslenkin valmistus painui hyvin mieleen ja leimoista sen verran, että ne täytyy lyödä syvälle metalliin, etteivät ne kulu pois korua valmistellessa ja jälkeenpäin korua uudelleen kiillotettaessa.

Asiat mitkä tekisin erilailla, jos valmistaisin työn uudelleen:

1. Kivi-istukan juottamisen kanssa oli hieman hankaluuksia. Siinä ehkä tukisin juotettavat kappaleet paremmin ja säätelisin lämpöä enemmän.
2. Harjoittelisin huolellisempaa juottamista. On kuitenkin hyvin tärkeää saada juotokset onnistumaan niin, ettei saumoja näe lopullisesta työstä lainkaan.
3. Mittatarkkuuteen panostaisin enemmän.

Kokonaisuutena riipustyö oli hyvin opettavainen ja siitä selvisi, että korutöitä ei todellakaan tehdä ihan hetkessä. Ne syövät aloittelijalta aikaa ja joskus hermojakin. Pitää paikkansa, että tällä alalla on oltava sitkeä ja pitkäjänteinen tekijä. ;)





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti